http://mmppk.blogspot.com/

Edit: Niin siis piti sanomani, että Mikko MATKUSTI taas. Reissu näyttää nimittäin olevan jo ohi, mutta tarina on kuitenkin erittäin tuore.

View Red crisis in Bangkok in a larger map

Tälläkin kertaa laivaksi valikoitui hyväksi todettu Tallink Superstar. Se on mielestäni paras noista Helsingin ja Tallinnan välisistä pikajuottoloista. Aamulla klo 8:30 lähtenyt lautta oli perillä parin tunnin aamutissuttelun jälkeen.

Perillä vietiin kamat kylpylän ilmaiseen tavarasäilytykseen, koska varaamamme huone vapautui käyttöön vasta klo 15. Kylpylähotelli sijaitsee ihan sataman vieressä eli mitään taksihommia ei tarvitse miettiä.

Ja sitten suunnattiin vanhan kaupungin kujille. Siellä tuli kokeiltua parit terassit ja keskiaikainen kidutusmuseo (6 eur / hkl).

Sen jälkeen navigoitiin Nokia Mapsin avustuksella Sushi Cat -ravintolaan, jonka tarjoilijoilla oli japskityyliset asusteet kissankorvineen. Manga-meininkiä siis. Täytyy kyllä nostaa hattua Tallinnan teemaravintoloille (viime reissullahan me testattiin se Depeche Mode Baar). Ei meillä vaan Suomessa tällasta…

Vaimo testasi myös Sushi Catin safkapuolen allekirjoittaneen tyytyessä japskioluen maisteluun. Tai noh, maistoin mä myös sitä navetan makuista miso-keittoa… Musta ei taida tulla mitään japanilaisen ruokakulttuurin suurkuluttajaa ihan heti

Sen sijaan omaan makuuni sopi erittäin hyvin Potato Planetin ateria, johon sisältyi uuniperuna halutuilla täytteillä, panini-tyylinen kinkkujuusto-leipä sekä olut. Ja mihin hintaan – Alle 5 euroa! Suosittelen erittäin lämpimästi! Ei meillä vaan Suomessa tällasta…

Illalla käytiin syömässä vielä Clazz -ravintolassa ja juomassa parit bisset African Kitchenissä. Clazzin safka oli ok-tasoa vaikka potut olikin hieman kovia. Tunnelmaa ja kynttilänvaloa kuitenkin piisasi.

African Kitchen oli tosi jännä. Tuli ihan mieleen Thaimaan saarilla olevat reaggee-baarit… tai no… melkein ainakin. Kattoterassi oli rento.

Itse kylpylä oli todella mahtava! Allasalue oli iso ja baaritiski sijaisi sen yhteydessä eli juomat sai suoraan altaaseen. Ei meillä vaan Suomessa tällasta…

Sauna-osasto oli myös vaikuttava. Oli höyrysaunaa, turkkilaista saunaa, suomalaista saunaa ja joku outo musiikki-chillailuhuonekin. Lapsille ei ollut mitään vesiliukumäkiä tai muita sellaisia, mutta hauskana yksityiskohtana uima-allas jatkui sisältä ulos eli uiskennella sai kummassakin ilmastossa ilman turhia altaasta nousuja.

Hotellihuone oli myös deluxe-tasoa (meillä tosin oli ihan oikeastikin deluxe-huone, koska muita ei sattunut varausvaiheessa olemaan vapaana).

Lähtöpäivän aamuna saatiin myös ihmetellä aamiaisen tasoa. Enpä ole noin täydellistä aamupalaa ennen tainnut nauttia missään! Ei meillä vaan Suomessa tällasta…

Kokonaisuutena reissu oli oikein onnistunut. Kylpyläloma Tallinnassa on äärimmäisen simppeli ja helppo tapa arjesta irtautumiseen. Tuollainen lauantain lähtö deluxe-huoneella kustantaa 100 euroa per nuppi. SU-TO lähdöt on halvempia ja huoneeksi olisi varmasti kelvannut muukin kuin deluxe. Hintaan sisältyy laivamatkat, kylpylä, hotellihuone (1 yö) ja aamiainen. Mun mielestä ei paha varsinkin, jos viina- ja röökituliaisten avulla pystyy säästämään tuon saman summan…

Näiden Tallinnan reissujen jälkeen tulee aina miettineeksi, että miksei näitä kohtuuhintaisia matkailumahdollisuuksia tule hyödynnettyä useammin. Etelänaapurissamme on paljon mielenkiintoista nähtävää. Ei meillä vaan Suomessa tällasta!

Reitti Turku-Tukholma-Turku on auton kanssa edullisin, joten varasin Viking Linen nettisivuilta auto + hytti-paketin. Hintaa tuli yhteensä 100 €. Alkutalvesta on edullisempaa koska sesonkiaikaan pelkkä menomatka olisi ollut auton kanssa n. 120 €. Valitettavan usein tarjouspaketit on tarkoitettu 2-4 maksavalle AIKUISELLE, joten minä + tytöt = kalliimpi matka.

Lähdimme ajamaan Turkua kohti aamulla Pääkaupunkiseudulta klo 5.30, joten aamiaisen syöminen laivassa oli ohjelma numero yksi. Ja tietysti etukäteen tilaamalla säästi muutaman euron… Päivälaivalla oli lapsiperheitä meidän lisäksi kolme, muuten paatti oli lastattu eläkeläisillä. Ja kerta ruotsinlaivalla oltiin, niin mitä lähemmäs Tukholma tuli, sitä humalaisempia mummoja ja pappoja tuli käytävillä vastaan.

Lasten leikkihuone oli remontoitu sitten viime näkemän ja mega-legojen kaverina oli Brion junaratakaupunki ym. leluja. Minulle (ja varmaan myös isommille lapsille) oli viihdykkeenä muutamia konsolipelejä (Wii, 360…). Pallomeri ei kohahduttanut Essiä. No harva siellä viitsii yksin peuhata..

Etukäteen ostetut purkkiruoat sai mikrossa kätevästi lämpimäksi ja tax-freesta olisi löytynyt vaikka varavaatteita á la Lundmyr of Sweden.

Kakkoskannen C4-sisähytti oli myöskin rempattu, ja seiniin oli osittain vaihdettu kermanvaalean muovitapetin tilalle ah niin muodikas merbau-jäljitelmä muovitapetti. Tiesitkö muuten, että kaikki laivan seinät on pinnotettu muovisella tarratapetilla. Kuosi vain vaihtelee. Että semmoista.

Perillä Tukholmassa olimme iltasella, ja tietysti suunnistaminen E4 tielle epäonnistui. Ensin piti olla vasemman puoleisella tai keskimmäisellä kaistalla, ja siinä kun ihmettelin, että mihinköhän tuo puolalainen rekka meinaa mennä, niin johan se liittymä hujahtikin oikealta puolelta ohi. Mutkaa tuli n. 20 min. Kälyn kanssa kayty pikapaniikkipuhelu tosin opasti auton oikeaan ilmansuuntaan ja siitä melko pitkään tunneliin. Onneksi tytöt nukkui takapenkillä, joten sain höpöttää ja sadatella ihan omaksi ilokseni.

Syksyinen Södertälje oli ihan yhtä märkä ja kylmä, kuin Suomikin. Hyvät pizzat syötiin Mimmo Pizzeriassa/ Lilla Veneziassa (os. Liljevalchsg. 24). Pizzerialla on ollut kuulemma sama omistaja ainakin 80-luvulta lähtien. Paikan perustaja (aito italiaano) pyörii edelleen kuvioissa, mutta nykyään poika pyörittää pizzat ja laulaa kuulemma usein mahtipontisesti asiakkaiden iloksi/kauhuksi. Tullessamme Essi nukkui, joten ilmeisesti sen takia laulut jäivät meiltä kuulematta. Kiitos!

Visa Electronin kanssa tuli ongelma, kun tankatessa huoltoasemien masinat ei saaneet yhteyttä Suomeen päin. Anoppi kertoi, että Suomen puolella heillä on ollut sama ongelma omien korttiensa kanssa ja tietysti juuri huoltoasemilla. Onneksi yritin ensin mennä kylmäasemille, ettei olisi asia selvinnyt sitten maksuvaiheessa lämminasemalla tankkauksen jälkeen.

Laivarantaan ajettaessa meinasi tulla hätä. Moottoritiellä oli sattunut kolarit kumpaankin suuntaan ajettaessa. Kuulemma tosi yleistä siinä kohden E4 tietä. Jumitus kesti meidän suuntaan ajettaessa puolisen tuntia, mutta Tukholmasta tulijat jäkittivät varmaan 20 km matkalla.

Paluumatkalle rauhallinen hytti 5. kannelta ja iltapuuron jälkeen koisittiin yllättävän hyvin laivaolosuhteisiin nähden. Ihan turhaan otettiin menomatkalle 4 hengen hytti, kerta 2 hengen hyttiinkin mahtui ihan hyvin. Pienemmälle tiitiäiselle matkasänky ja isompi kainaloon. Hyttiemännät herättelivät puolitoista tuntia ennen satamaan tuloa. Maissaoloaika on kuulemma niin lyhyt, että hyttien siivous aloitetaan jo etukäteen

Kotiin ajaminen oli tällaiselle sunnuntai-ajelialle aika raskasta, mutta silti selvisin siitäkin.

Plussat: Päästiin sukuloimaan ulkomaille aika edukkaasti, paluumatkan hytti

Miinukset: Menomatkan tylsyys, Visa Electronin toimimattomuus

Majailin saaren koillisnurkassa olevalla Saikaew rannalla Saikaew Villa nimisessä bungalow kylässä (www.saikaew.com). Hinta viideltä yöltä sisältäen aamiaisen oli 5000 batia, joka oli varsin kilpailukykyinen ottaen huomioon että bungalow sijaitsi aivan rannassa. Asumusten hinnoilla näytti olevan tapana, että mitä enemmän siirrytään sisämaahan, joka noinkin pienellä saarella ei aiheuta mitään ongelmia, on sillä suuri vaikutus hintaan sekä asumuksen varustelutasoon. Vain muutama sata metriä asumuksestani sisämaahan päin, samalla rahalla sai ilmastoidun TV:llä varustetun asumuksen, kun taas omani oli varsin askeettinen hinnasta huolimatta. Hintahaitari bungaloweilla kokonaisuudessaan saarella oli 300-5000THB/yö haarukassa.

Rantaelämän mukavuuteen päiväsaikaan vaikuttaa suunnattomasti Pattaylta tehtävät päivämatkat, jotka suuntautuvat juuri saaren itäpuolen rannoille. Vierailevista turisteista suuri osa on venäläisiä tai hollantilaisia, ja ajoittain hilpeyttä herättääkin pienten thai-lasten suusta tulevat “Davai, Davai” sanat. Aamun tunteina saattaa siis pärähtää useampikin pikavene uteliaita turisteja nauttimaan saaren valkoisesta hiekasta ja turkoosista merestä. Suosituin ranta tässä toiminnassa saaren itäpuolella on juuri tuo Saikaew, joten pääsin itse nauttimaan näistä vierailijoista siis päivittäin. Näitä vierailevia turisteja, sekä tietysti bungalowkylien omia asukkaita varten, rantaravintolat muuttuvat päivän ajaksi auringonottajien palvelupisteiksi tuomalla rannoille suuret määrät aurinkotuoleja ja aurinkovarjoja. Tämän lisäksi lukuisten muiden Thaimaan saarten tapaan, rannoille virtaa “Pineapple,Man-goo,Coo-conut”-kauppiaita, hierojia, henna tatuoijia sekä rättikauppiaita, joten tältä osin Koh Samet ei ole mikään poikkeus. Lisäksi kun rannoille virtaa paljon rahakkaita turisteja, on heille myös järjestetty ohjelmaa. Tarjolla päiväsaikaan rannoilla onkin siis vesiskootterin vuokrausta, veneen perässä laskuvarjon vetoa jne. ainakin Saikaew rannalla. Muuta vaihtoehtoista toimintaa, mitä saarella voi harrastaa on sukellus, mustekala- ja avomerikalastus, sekä snorklaus. Lisäksi saaren pohjoisosassa on avomeri kalafarmi, jossa kasvatetaan kilpikonnia, valashaita sekä muutamia muita kaloja kypsään ikään ennen vapaaksi mereen päästämistään. Myös mopoja voi vuokrata suhteellisen kalliiseen 300THB/pvä hintaan mikäli haluaa kiertää saaren moottoroidusti. Koska kuitenkin kaikki on pienellä saarella suhteellisen lähellä, voi ekologinen matkailija miettiä tuon mopon vuokrauksen tarpeellisuutta.

Kaikesta päiväsaikaan tapahtuvasta massaturismista huolimatta, kun ilta saapuu muuttuu rannan aurinkotuolimeri idyllisiksi BBQ ravintoloiksi rannan hiekalle. Tunnelma muistuttaa lähinnä Koh Taon tai Koh Phanganin rantaravintoloita, ja massaturismin tunnelmasta ei ole tietoakaan. Valoa iltaan tuovat taivaalle lähetettävät “tulikuumailmapallot”, ajoittaiset ilotulitteet sekä tulen kanssa temppuja tekevät akrobaatit.

Kokonaisuudessaan saari on ehdottomasti vierailun arvoinen. Tosin saarella ei välttämättä kannata viettää täyttä viikkoa, vaan siitä saa varsin hyvän käsityksen jo kolmessa neljässä päivässä. Jos kuitenkin paikka miellyttää, eihän mikään estä siellä viettämästä pidempääkin aikaa. Jos päivittäinen massaturismi ahdistaa, voi kokeilla saaren pohjois- tai länsirannalla olevia bungalow kyliä. Tosin, mitä idyllisempään paikkaan menee, sitä kalliimpi kyseinen paikka yleensä on. Esimerkkinä tästä voi pitää saaren länsirannalla olevaa idyllistä Ao Phrao rantaa, jolla on vain 2 bungalow kylää. Otin tehtäväkseni loman aikana tehdä elintasoindeksi vertailemalla saaren oluen hintoja, ja Ao Phrao voitti 100THB hinnallaan (pieni Singha) kisan täysin ylivoimaisesti. Tosin väärästä päästä. Halvin olut sen sijaan löytyi Ao Thian rannalta saaren itärannikolta, jossa pieni Singha maksoi 45THB (pieni Chang 35THB). Lisäksi Ao Thianin ranta vaikutti varsin mukavalle, joten voi olla että jos vielä joskus itse suuntaan kyseiselle saarelle, kyseisen rannan Horizon Bungalow kylä on varsin varteenotettava vaihtoehto.

Miten sinne pääsee:

- Bangkokista Ekamai bussiterminaalista bussi Ban Phe:en (300THB) -> Lautta Koh Sametille (50THB)

- Khao San Roadilta minibussi Ban Phe:en (3 tuntia, 250THB) – > Lautta Koh Sametille (50THB)

- Pattayala minibussi Ban Phe:en + Lautta Koh Samet (2 tuntia, 350THB)

Muuta huomioitavaa:

- Ban Phen laiturin vieressä todella hyvä kirjakauppa

- Koh Sametin saarella ilmainen WLAN yhteys saatavilla monessa paikassa

- Keskimääräinen oluen hinta 50-60THB

Taas tähän alkuun biisi, josta tuli reissun vikan vaiheen tunnari ja joka soi päässä vähän väliä:

..en tosin saanut koko reissulla Cuba Libreä yrityksistä huolimatta
(Lisäys: Eikun sainpas sittenkin.. katso kommentit)

Rajan ylitys

Viimeinen ajopäivä starttasi siis Ranskasta, Fitousta. Annoin navigaattorille jälleen ohjeet kulkea maksuttomia teitä. Jonkun ajan kuluttua löysin itseni jostain kaupungista keskeltä ruuhkaa. Ruuhka osoittautui myöhemmin pitkäksi jonoksi, joka ylettyi Espanjan rajalle saakka. Onneksi alla oli prätkä ja autojen ohi pääsi puikkelehtimalla. Jono ylettyi kaupugista vuorelle, sen ympäri mutkittelevalle pitkälle tielle, lopulta rajanylityskaupunkiin ja vielä raja-asemalle. Hieman kävi säälittämään autossa istuvien kohtalo. Prätkällä ajellen homma meni melko kivuttomasti.

Espanjan puolelle päästyäni navigaattori rupesi jonkun verran sekoilemaan. Välillä se ei edes tuntenut tietä, jolla ajoin. Bensaakin jouduin vähän etsiskelemään, kun huoltamoita ei vaan sattunut navigaattorin opastamalle reittille. 70 km ennen Barccelonaa ajoin vahingossa väärästä liittymästä ja jouduin maksulliselle moottoritielle. Sitä pitkin onneksi pääsi nopeasti ja aika edullisesti Barcelonaan. Jouduin vähän kyselemään muilta neuvoja, kun tietullien käytännöt ei olleet itselleni tuttuja. No, ensi kerralla sitten tietää, että maksulliselle tielle ajattassa otetaan automaatista lappu ja maksu suoritetaan vasta maksullisen tien päätöspaikassa

Saapuminen Torredembarraan

(Opin muistamaan tuon kaupungin nimen kun suomensin sen Torre-Ben-Darra)

Ajelin jonkun aikaa Barcelonassa, kunnes päätin lähteä kohti lopullista määränpäätäni, Torredembarraa. Ajelin pientä meren rannassa kulkevaa vuoristotietä Barcelonasta etelään. Reitti oli todella upea. Maksullinen motari olisi kulkenut tunneleissa vuorten läpi, mutta ainakin itse pidin nimenomaan maisemareittiä parempana. Aivan mielettömiä merimaisemia!

Viimein saavuin perille kaverini mestoille. Pizza ja parit bisset maistui tuossa vaiheessa todella hyvällle! Kaverini vuokraama kämppä oli hieno. Kylässä oli tosin niin paljon muitakin vieraita, että päätin nukkua pihalla teltassa. Se olikin ihan hyvä vaihtoehto sillä yöt oli ulkona juuri sopivan viileitä. Päivällä tosin kuumuus oli todella rankka.

Espanjassa oli juuri kesälomakausi menossa ja sen huomasi myös Torredembarran rannalla kävellessä. En ole koskaan ennen ollut tällaisilla “etelän rannoilla”. Ainoat kokemukseni ovat Aasiasta, jossa vietän aikani jossain muualla kuin täyteen ahdetuilla turistirannoilla. Torrendembarrassa pääsin korjaamaan tämän puutteen yleissivistyksesäni.

Alkuperäinen tarkoitukseni oli lähteä takaisin Suomeen joko heti seuraava tai sitä seuraavana päivänä. Lentoja varatessani sain kuitenkin huomata, että edullisimmat lennot pitää varata vähintään kolme päivää ennen lähtöä. Niinpä päätin jäädä Espanjaan vielä kolmeksi päiväksi. Se antoi mahdollisuuden tutustua maisemiin vähän tarkemmin ja sain lennon kohtuuhintaan (160 euroa).

Tarragona

Toisena päivänä kävin tutustumassa Torredembarran keskustaan. Löysin myös edullisimman bissekaupan, Sparin. Noita Spareja on muuten Espanjassa ja Ranskassa aika paljon.

Kävin tutustumassa myös Torrendembarran lähellä sijaitsevaan, isompaan kaupunkiin, Tarragonaan. Käytiin syömässä porukalla aidossa espnajalaisessa ravintolassa, jossa henkilökunta ei puhunut sanaakaan englantia, ainoastaan kataloniaa. Onneksi seurueessa oli yksi, jolla oli kielipäätä. Ateria oli mielettömän hyvä. 20 eurolla sai kolmen ruokalajin aterian + talon viinit. Pieneen lisähintaan sai hyvää Cavaa.

Tarragona vaikutti hauskalta kaupungilta, jossa voisi seuraavalla reissulla viettää aikaa vaikka enemmänkin. Vanha kaupunki oli todella hieno ja rantaelämääkin löytyy niille, jotka sitä etsii. Junamatka Torredenbarran ja Tarragonan välillä maksoi muistaakseni 1,7 euroa. Junaliput kannattaa ostaa etukäteen ja leimata laiturialueella olevassa automaatissa, junasta ostettuna matka on kalliimpi. Junat ei kulje kovinkaan myöhään ja mekin jouduttiin tulemaan koko porukka autolla takaisin (8 ihmistä normaalissa farmarissa oli aika hyvä saavutus).

Barcelona

Seuraavana päivänä oli vielä aikaa seikkailla jonkun aikaa Torredembarrassa, mutta iltapäivällä otin suunnan kohti Barcelonaa. Juna maksoi muistaakseni n. 4 euroa. Ilmastointi olisi ollut erittäin tervetullut ominaisuus junaan (joka muuten tuli tunnin myöhässä), mutta menihän se matka näinkin. Onneksi mukana oli punkkupullo.

Perillä Barcelonassa otin alle metron (olisko ollu vähän päälle 1 e) ja suunnistin Somnio hostelliin, josta oli varannut punkan Hostelbookers.comin kautta. Dormi kustansi 25 euroa, josta etukäteen maksettiin 2,5 euroa ja pois lähtiessä 22,5 euroa. Hintaan sisältyi ilmainen wlan ja eteisaulassa oli myös tietokone. Suihkusta ei tullut aamulla lämmintä vettä, mutta muuten olin majoitukseen erittäin tyytyväinen. Hostelli sijaitsi Diputacio -kadulla, lähellä La Ramblaa, katua jossa on joka päivä meneillään taiteiden yö.

Ensimmäiseksi kävelinkin Ramblan läpi rannalle. Myös Barcelonassa on upeat rantsut ja siellä meni mukavasti melkein koko ilta. Jossain vaiheessa suuntasin takasin Hostellille. Kävelin Ramblan viereisiä pikkukujia pitkin ja yritin kovasti löytää “aitoja” paikallisia baareja, jotka eivät näyttäneet siltä, että ne oli pystyssä vain turisteja varten. Aika suuritöinen etsintä tuotti kuitenkin jotain tulosta. Jalat oli tosin illan päätteeksi totaalisen hajalla.

Vika päivä Barcelonassa ja lento Suomeen

Reissun viimeinen päivä kului leppoisasti Barcelonaa katsellen. Lähdin liikenteeseen jo aikaisin aamulla ja suuntasin satama-alueen läpi taas rannalle. Löysin rantsun läheltä myös todella hauskan pikku pubin. Senkin löytäminen satojen turistiravintoloiden keskeltä oli aika isotöinen urakka.

Päivän aikana tuli käveltyä Barcelonaa ympäri melkoiset matkat ja illalla lähtö lentokentälle tuntui oikein mukavalta. Barcelonan kentällä kaikki kaupat ja kahvilat olivat jostain syystä kiinni. Ilmeisesti siellä laitetaan laput luukulle aika ajoissa. Onneksi löytyi pari kuppilaa, josta sai viimeiset una servezat

Se siesta-systeemi Espanjassa tuntui muuten aika järkevältä. Keskellä päivää laitetaan bisnekset seis jo otetaan vähän aikaa lunkisti. Niinhän se pitäisikin toimia!

Yhteenveto reissusta

Tälle reissulle lähtö oli yksi elämäni parhaista päätöksistä. Eikai sitä voi tämän enempää tiivistäen sanoa. Annan mielelläni vinkkejä, jos joku on lähdössä saman tyyppiselle reissulle. Kiitos jos jakoitte lukea tarinan.

P.S. Yksi asia unohtui mainita: LIIKENNEYMPYRÄT. Näin reissulla enemmän liikenneympyröitä kuin aiemmin koko elämässäni. Ne on vissiin tuolla Keski-Euroopassa aika kova juttu. Ranskassa ne oli oikeaa taidetta. Kahta samanlaista ympyrää ei tullut vastaan. Joku vois ruveta pitämään netissä valokuvagalleriaa noista!

Ihan alkuun musavideo, joka pyöri mielessä ajaessani patonkimaan läpi:

Strasbourg

Ranskan valloittaminen alkoi Strasbourgista. Se oli ensimmäinen pysäkkini sen jälkeen kun lähdin ajamaan Karlsruhesta kohti rajaa. Saksan ja Ranskan välinen raja meni ohi ihan huomaamatta. Yhtäkkiä olin Strasbourgissa ja kieli oli vaihtunut frangeihin. Ajelin kaupungin keskustaan ja kävin vetäisemässä siellä fastfoodit. Päätin kuitenkin jatkaa matkaa, koska ajopäivää oli vielä reilusti jäljellä.

Ajelin koko Ranskan läpi ilmaisia teitä pitkin. Maksulliset motarit ovat Ranskassa todella kalliita ja jo Saksan lyhyestä oppimäärästä olin oppinut, ettei motareissa ole mitään erityisen hienoa.

Alkumatka Ranskassa meni hieman pieleen, kun ajoin ulos väärästä liittymästä. Päätin kuitenkin jatkaa vaihtoehtoista reittiä, jonka Nokia Maps heitti ruudulle. Jossain vaiheessa otin taas uuden reitin ja löysin itseni jostain Ranskan vuoristosta.

Joka tapauksessa.. GPS-sekoilut johtivat siihen, että ajelin todella upeissa vuoristomaisemissa Ranskan vuoristossa. Tie polveili ylös alas ja mutkitteli tehden välillä 180-asteen käännöksiä. Tien vierestä nousi pystysuorat vuorenseinämät aiheuttaen kylmiä väreitä ja hyviä fiiliksiä. Pilvetkin leijaili välillä ihan jossain ajokorkeduella. Reitti kulki hienojen jokien ja pienten kivitalokylien läpi.

Jossain vaiheessa taivas tummui ja alkoi salamoimaan. Sade tuli niskaan ja oli pakko pysähtyä pitämään sadetta paikalliseen Renault-huoltoon, Bouclansiin. Noin tunnin odottelun jälkeen pääsin jatkamaan matkaa ja ajoin läheiseen Besançonin kaupunkiin. Ilma oli sen verran epävakainen, että päätin jäädä sinne yöksi. En jaksanut etsiä mitään edullista leirintäaluetta vaan otin kohtuuhintaisen hotellin (Etap Hotel, 45 euroa). Huoneesta löytyi ilmastointi, tv, kylpyamme ja tuplapeti + yläsänky. Eli lapsiperhekin olisi mahtunut huoneeseen hyvin. Majoitus oli koko reissun hienoin, joten hinta ei siinä mielessä ollut yhtään paha.

Näkymä hotellin ikkunasta

Besançon oli hienon näköinen kaupunki minikokoisine mukulakivikatuineen ja kivitaloineen. Jos sää olisi ollut yhtään parempi olisin käynyt illalla tutustumassa Whiskey bareihin ja muihin houkuttaviin mestoihin, joita näin mopon selästä hotellia etsiessäni. Noh, seuraavalla kerralla sitten. Tulipa nähtyä ainakin ranskalainen rambo.

Next step: Lyon

Seuraava päivä alkoi ei niin lupaavasti. Herätys oli klo 7:30 ja vilkaisu ikkunasta osoitti, että sateen uhka ei ollut väistynyt – päinvastoin. Taivaalla oli mustat pilvet ja salamat välähteli vuoriston yläpuolella. Mutta ei auttanut mikään. Kamat niskaan vaan ja menoksi!

Matkaa tuli tehtyä ehkä n. 5 minuuttia, kunnes sade pakotti etsimään suojaa suljetun huoltoaseman katoksesta. Siinä sitten odoteltiin puolisen tuntia, kunnes taas päästiin jatkamaan matkaa hieman pienemmässä sateessa. Vettä tuli kuitenkin sen verran tiuhaan, että kojelautaan liimattu navigaattorikännykkä oli pakko pelastaa takin taskuun. Sitten navigoitiin jonkun aikaa ihan päässälaskun avulla.

Myöhemmin virittelin kännykän suojaksi omatekoisen sadesuojan.

Epävakaisen aamun jälkeen pilvirintama jäi kuitenkin taakse. Aurinko ilmestyi pilvien takaa ja maantie maistui taas makialle.

Seuraava pysäkki oli Lyon, jota ranskalaispariskunta oli minulle pari päivää aiemmin suositellut. Matkalla keli muuttui niin helteiseksi, että Lyonissa vaihdoin ajohousut farkkuihin ja kengät sandaaleihin (paha virhe).

Lyoninissa ajelin jonkun aikaa ympäriinsä ihastellen joen rannoilta kohoavia jylhiä rinteitä ja niille rakennettuja taloja. Päätin kuitenkin taas jatkaa matkaa, koska tavoite oli olla perillä Espanjassa jo seuraavana päivänä. (Lyonissa huomasin muuten kännykkänavigaattorin puutteen: tunneliin ajaessa signaali katkeaa ja tunnelista pois tullessa voi ensimmäisenä edessä olla risteys. Siinä on aika vaikea ruveta arpomaan mihin pitäisi ajaa.)

Lähtö Lyonista ja kevyempien ajovarusteiden vaihto oli aika huonosti ajoitettu, sillä ensimmäisellä vuoristoisella tienpätkällä niskaan tuli aivan älytön kaatosade. Tie oli reunustettu betoniaidoilla, joten ei auttanut muu kuin antaa sateen kastella kaikki vaatteet läpimäräksi – pakoon ei päässyt. Sade oli niin raju että koko tie muuttui isoksi sadevesikouruksi. Viimein jäin kylmissäni jonkun sillan alle pitämään sadetta. Vesi ylettyi siinä kohdassa jo nilkkoihin asti. Kun sade hieman hellitti, ajoin läheiseen vuoren rinteessä olevaan kylään ja vaihdoin kaikki vaatteet alusvaatteita myöten kuiviin.

Sen jälkeen sainkin ajella taas vuoristomaisemissa hyvässä kelissä ja upeita maisemia ihastellen. Navigaattori ohjasi tälläkin kertaa todella mielenkiintoisille reiteille. Sain ajaa vuorten rinteitä ylös, alas ja ympäri piiiitkäään. Lopulta päädyin kylään nimeltä Monistrol-d’Allier, josta löytyi myös leirintäalue. Päätin majoittua sinne, kun telttapaikan hintakin oli budjettiin sopivalla tasolla (5,3 euroa). Paikka oli todella idyllinen ja kävin vetäisemässä myös pizzan paikallisessa ravintolassa ja pari olutta toisessa. Tosi mahtava paikka, josta jäi upeita muistoja! Pari kuvaa alueesta:

Tavoitteena Espanja

Seuraavalle päivälle oli yksi ainoa tavoite: olla perillä Espanjassa. Mutta toisin kävi – luonnonvoimat puuttuivat taas peliin.

Päivän alku oli todella upea. Ajelin pieniä (siis vielä aiempia paljon pienempiä) vuoristoteitä. Välillä vierellä virtasi puroja ja välillä tie kulki piskuisten kivitalokylien läpi, joista ei edes autolla kunnolla mahtuisi ajamaan läpi. Aurinko paistoi kunnes pilvet taas ilmestyivät jostain. Lämpötilan vaihtelut oli aika rajuja. Vuoristossa sateen jälkeen oli melkein vilu ja vuoristo-osuuden jälkeen iski taas tukala kuumuus.

Kun pääsin lähemmäs Espanjan rajaa, Narbonneen, tein saman virheen kuin aiemmin Lyonissa eli vaihdoin päälle kevyemmät ajovarusteet. Ja eikös taas jostain taivaalle ilmestyneet mahtavan mustat pilvet! Sade ja raju sivutuului pakottivat jäämään kaupunkiin useiksi tunneiksi. Pyörällä ei vaan uskaltanut ajaa, koska tuuli oli aivan järjetön ja sade teki matkasta muutenkin hankalaa. Kun viimein pääsin jatkamaan matkaa, oli jo sen verran myöhä että päätin ryhtyä etsimään yösijaa. Kävin ainakin kolmella leirintäalueella ja neljässä hotellissa. Leirintäalueet oli kaikki täynnä ja hotellit maksoivat kaikki 50-80 euroa yöltä. Viimein pysähdyin Fitouhun.

Hotelli, johon jämähdin oli outo tienvarsihotelli nimeltä Les Corbieres. Huone kustansi 40 euroa ja se oli todella omituinen. Huoneen nurkassa oli suihku, jonka erotti kokolattiamatosta pelkkä suihkuverho. Koko huone haisi NIIN SAIPPUALLE, etten voi sitä edes selittää. Vessa oli käytävän puolella, mutta en koko aikana huomannut, että sitä olisi kukaan muu käyttänyt. Onneksi alakerran baari oli mukava ja muutenkin ilta kaunis. Ja nukkumaanhan sitä tultiin eikä hienostelemaan. Elämys tämäkin!

Aamulla oli kiva jatkaa matkaa pirteänä kohti Epsanjan ihmeitä. Siitä sitten taas seuraavassa jutussa…

P.S. Muistinko mainita, että Ranskassa syödään PATONKIA???!!! Jossain kylässä repesin aivan totaalisesti kun jokaikisellä vastaantulijalla oli patonkeja kainalossa. Toinen repeäminen tapahtui, kun näin ranskalaisia partiopoikia retkellä. Ne niiden asut on ihan älyttömät! Ja tulipa muuten jossain siellä vuoristossa vastaan myös patikoijia aasin kanssa.

Aikamoinen sightseeing oli tuo Ranskan osuus! Upeaa!!!

LUE JUTUN VIKA OSA >>

Ensimmäinen oikea ajopäivä starttasi siis Rostockista. Laitoin Nokia Mapsiin reittimäärittelyksi “ei moottoriteitä” ja “ei maksullisia teitä”. Tällä yhdistelmällä pääsinkin heti nauttimaan Saksan maaseudusta oikein kunnolla. Aurinko paistoi ja myös pyörä alkoi tulla tutuksi.

Celle

Ensimmäinen päivä meni aika verkkaisesti. Pysähtelin vähän väliä ties missä kaupoissa ja huoltoasemilla. Viimein saavuin pieneen kaupunkiin nimeltä Celle. Se vaikutti mukavalta paikalta, joten päätin jäädä sinne yöksi.

Löysin kyselemällä (ja Nokia Mapsin avulla) paikallisen Youth Hostellin (Jugendherberge), josta sain edullisen dormimajoituksen – tosin täysin tyhjästä huoneesta. Eli sain neljän hengen huoneen yksinään hintaan 23,9 eur. Hintaan sisältyi myös aamiainen ja sainpa vielä jonkun youth hostel-kortin ja leimankin siihen. Myöhemin respa kiikutti minulle vielä ilmaisia saippua- ja partavaahtopulloja. Hinta-laatusuhde oli siis hyvä

Myöhemmin illalla kävin ihastelemassa Cellen sadunomaisia taloja ja keskustaa. Todella romanttinen kaupunki ja varsinkin vanhat talot teki vaikutuksen.

Ilta Cellessä päättyi aika hauskasti. Kun tulin takaisin hostellille, oli pihalla joku ranskalainen kaveri koputtelemassa ovea. Kävi ilmi, että hän oli perheineen matkalla Ranskasta Ruotsiin ja olivat tulleet Celleen vasta hostellin sulkeuduttua. Päästin sitten koko perheen nukkumaan omaan huoneeseeni, jossa oli kolme vapaata sänkyä. Perheeseen kuului mies, nainen ja parivuotias lapsi. Sain heiltä hyviä vinkkejä Ranskan läpi ajoon. Juotiin siinä vielä oluet, vaihdettiin mailiosoitteet ja aamulla käytiin vielä aamiaisella. Cellen pysähdys oli siis monella tapaa hyödyllinen.

Autobahn!

Cellestä Frankfurtiin päätin ajaa vähän nopeampaa reittiä eli motareita pitkin. Hullut saksalaiset ajeli vasemmanpuoleisia kaistoja keskinopeutta 200-300 km/h. Vaikka itsellänikin oli vauhtia n 110 km/h, jouduin ajelemaan matelukaistaa. Saakelin Schumacherit!

Motarivaihe oli koko matkan tylsintä antia. Motareiden varressa olevat huoltiksetkin olivat kalliimpia eikä matkassa ollut oikein mitään vaihtelua. Niinpä ajoin Frankfurtin jälkeen ulos motarilta ja jatkoin taas pikkuteitä pitkin. Sen jälkeen vastaan tulikin taas upeita pikkukyliä ja kirkkoja. Noita kirkkoja tuli muutenkin matkalla nähtyä noin tuhat! Niitä on siis koko Eurooppa aivan pullollaan!

Karlsruhe

Lopulta päädyin pikkuteitä pitkin Karlsruhe nimiseen kaupunkiin. Se oli rakennettu outoon rinkulan muotooon ja jouduin ajelemaan ympyrää aika pitkään ennenkuin löysin kiertoradalta sisään atomin ytimeen. Karlsruhe vaikutti ihan hauskalta, mutta hotelleita ei tuntunut löytyvän alle 50 eurolla. Niinpä menin läheiselle leirintäalueelle, josta löytyi telttapaikka hintaan 17 euroa. Leirintäalue ja sen ravintolakin oli ok. Ja bissekin oli hyvää. Pitkän ajopäivän päättänyt sapuska toi unen silmään nopiasti.

Ranskaa kohti

Kolmas saksa-aamu valkeni ja suuntasin skootterin keulan kohti Ranskan rajaa ja Strasbourgia. Sitä ranskalaispariskunta oli minulle suositellut, joten pitihän se käydä katsomassa. Mutta siitä ja Ranskan ajosta muutenkin lisää seuraavassa jutussa.

LUE SEURAAVA OSA >>

Jo reissun suunnitteluvaiheessa kävi selväksi, ettei pyörää kannata ajaa Saksaan Ruotsin läpi. Laiva on kuitenkin niin paljon helpompi tapa hoitaa alkumatka. Ajo Ruotsin läpi olisi ehkä tullut hieman edullisemmaksi, mutta ajettavaa oli muutenkin niin paljon, että päätin ottaa lautan Saksaan.

Vaihtoehtoja oli kaksi: Finnlinesin lautta Travemundeen ja Tallink-Siljan lautta Rostockiin. Aloin laiskana miehenä varaamaan matkoja vasta päivää ennen lähtöä ja sain kuulla, että Finnlinesin lautta oli jo täynnä. Eli ainoaksi (mutta onneksi myös edullisemmaksi) vaihtoehdoksi jäi Tallink-Siljan lautta Rostockiin. Hintaa pyörälle + äijälle tuli 173 euroa.

Moottoripyora.org -kestelupalstalta olisi löytynyt vinkkejä tällaiseen matkaan liittyen, mutta en jaksanut perehtyä niihinkään. Halusin reissuun mahdollisimman paljon seikkailufiilistä – ja lisäksi olin tässäkin suhteessa todella laiska.

Lautta lähti Vuosaaren satamasta, Hansaterminaalista. Prätkät kiinnitettiin laivan lattiaan liinoilla ja renkaiden eteen laitettiin vielä stopparit. Hyttiä en minimibudjetin takia lunastanut, joten nukkuminen tapahtui lepotilan lattialla makuualustan päällä.

Mukana oli myös jotain aitoja pro-kellujia, joille kyseinen reitti vaikutti olevan ennestään tuttu. Heillä oli mukana kylmälaukkuja, eväitä ja ties mitä muutakin härpäkettä. Olisin kyllä itsekin ottanut evästä mukaan, jos joku olisi ennen matkaa kertonut, ettei laivalla ole samanlaista taxfree-kauppaa kuin Tallinnan ja Tuhkolman linjoilla. Ainoa tapa saada olutta, siideriä tai lonkeroa, oli ostaa kalliita 4 euron tölkkejä infosta tai tyytyä ravintoloiden antimiin. Perkele! Näin sitä laiskaa viedään!

26 tuntia laivalla kului yllättävän nopeasti. Katselin iPodista videoita ja kuuntelin musiikkia. Välillä joku venäläinen tarjosi huikkaa vodka-pullostaan ja yöllä kyseinen kaveri piti mölinällään vähän hereilläkin. Mutta ei siis mitään traumoja jäänyt tuosta matkan vaiheesta. Oikeastaan se oli hyvä startti reissulle ja siinä pääsi heti sellaiseen oikeaan fiilikseen.

Kannattaa muuten huomoioida, että tuolla laivalla ei ole automaattia eikä siellä myöskään toimi Visa Electron!

Kun seuraavan päivän iltana (klo 23 Saksan aikaa) oltiin perillä, tuli ensimmäiseksi haasteeksi etsiä pankkiautomaatti. Sellainen löytyi toisen motoristin avustuksella ihan sataman vierestä. Samainen motoristipariskunta tuli sattumalta vielä samaan hostelliin eli iltaolutseuraa ei tarvinnut sen pidemmältä etsiskellä.

Hostelli oli nimeltään Hanse-Hostel ja olin varannut sen jo ennen reissua Hostelbookers.com palvelusta hintaan 17 euroa. Ennakkomaksu oli 1,7 euroa ja loput 15,3 euroa maksettiin saavuttaessa. Majoitus oli dormityyppinen eli samassa huoneessa nukkui myös muita miehiä ja naisia. Mitään häiriötä ei kuitenkaan ollut ja uni maittoi. Respasta sai isoja olutpulloja hintaan 1,5 euroa. Itse rakennus oli vanha kivitalo, mutta sisältä kaikki oli juuri remontoitua ja siistiä.

Perille hotelliin löysin Nokian GPS-kännykän avustuksella. Olin ennen reissuun lähtöä ladannut Nokian nettisivuilta kännykkään seitsemän päivän ilmaisen navigointilisenssin sekä Map Loader -ohjelmalla niiden maiden kartat, joiden läpi aioin ajaa. Tämä yhdistelmä osoittautui kullan arvoiseksi ja veikkaan, että ilman noita olisi koko reissu kestänyt tuplasti pidempään.

Laivamatka Saksaan ja ensimmäinen yöpyminen Rostockissa sujui siis erittäin hyvin. Seuraavana aamuna söin hostellissa muutaman euron hyvän aamiaisen. Käytin myös ilmaista WLAN-yhteyttä ja yritin katsastella parhaita reittejä myös Google Mapsista. Lopulta nuo ohjeet jäi kuitenkin käyttämättä ja luotin pelkästään Nokia Mapsiin ja muiden reissaajien vinkkeihin.

Niistä sitten lisää seuraavissa jutuissa..

P.S. Tän reissun valokuvat on muuten ihan tarkoituksella huonolaatuisia. En halunnut panostaa kuvaukseen, koska aikaa olisi kulunut siihen ihan liikaa. Olisin varmaan vieläkin siellä Ranskan vuoristossa jos olisin ottanut järkkärin mukaan. Niinpä näpsin reissussa vain pikaisia kännykkä- ja pokkarikuvia miettimättä sen enempää tulosten laatua. Kuvia kertyi muutenkin erittäin vähän.

Lue jutun seuraava osa >>

Seuraavissa jutuissa kerron matkasta vähän yksityiskohtaisemmin, mutta tässä nyt jotain taustatieoja. Ihan ensin reissun tunnaribiisi:

Skootteri oli 400-kuutioinen Yamaha Majesty. Eli millään ihan tavallisella mopolla ei tarvinnut körötellä. Tarkoitus oli ajaa perille viidessä päivässä. Tavoitteena oli siis maksimissaan neljä yötä tien päällä (jos ei lasketa mukaan ekaa yötä Rostockissa). Jäin tavoitteesta yhdellä päivällä, kun huono sää sotki suunnitelmat Ranskan reitin loppuvaiheessa. Eli yhteensä vietin tien päällä viisi yötä + sen ekan yön Rostockissa. Tässä koko reissu tiivistettynä:

1. päivä: Ajo Vantaalta Vuosaareen ja laivaan – yöpyminen laivalla
2. päivä: Saapuminen Rostockiin (Saksa) ja yöpyminen hostellissa
3. päivä: Ajo Celleen (Saksa) ja yöpyminen hostellissa
4. päivä: Ajo Karlsruheen (Saksa) ja yöpyminen leirintäalueella
5. päivä: Ajo Besançoniin (Ranska) ja yöpyminen Hotellissa
6. päivä: Ajo Monistrol-d’Allieriin (Ranska) ja yöpyminen leirintäalueella
7. päivä: Ajo Fitouhun (Ranska) ja yöpyminen hotellissa
8. päivä: Ajo perille Torredembarraan (Espanja) ja yöpyminen kaverin luona
9. päivä: Torredembarrassa ja Tarragonassa (Espanja) ja yöpyminen kaverin luona
10. päivä: Junalla Barcelonaan (Espanja) ja yöpyminen hostellissa
11. päivä: Päivä Barcelonassa ja yölento Suomeen

Mukana reissussa oli vain pakolliset: teltta, makuupussi, makuualusta, ajovarusteet, vaatteita, iPod, pokkarikamera, pari kännykkää ja kirjoja. Kirjat oli ainoat turhat, kaikkia muita tuli käytettyä. Ennen lähtöä tuli ostettua vielä varmuuden vuoksi iso vaijerilukko, renkaanpaikkauspullo ja ajohanskat. Hanskat olikin ihan hyödylliset paahtavassa helteessä ja myös sateessa.

Kieliasioista sen verran, että en ennen reissua osannut sanaakaan Ranskaa, Saksaa tai Espanjaa, mutta hyvin tuli silti pärjättyä englannilla ja elekielellä. Opin Ranskassa sanomaan “Merci” ja Espanjassakin “Hola Hola, Una serveza, si si ja grazias”. Saksaa en tainnut oppia lainkaan ellei kaverini lähettämää small talk -vihjettä lasketa mukaan: “Warum haben sie Lapland gebrant?”

Tässä siis koko homma tiivistetysti. Seuraavissa osissa sitten lisää reissun yksityiskohdista…

Lue OSA 2 >>

Olen ollut matkalla 13 päivää ja päätynyt Koh Phi Phi saarelle. Taannoinen tsunami runteli saarta pahoin ja vierailtuani täällä puolitoista vuotta sitten saarta vauhdilla uudelleenrakennettiin. Puolessatoista vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon. Viimeeksi saatoin vielä löytää useita hiekkateitä kylän alueelta mutta nyt suurin osa on betonista tai kivettyjä. Hotelleja ja majoitusliikkeitä on noussut vieriviereen ja joka kulmalla myydään jotain turistikrääsää. Paikka alkaa muistuttamaan isoa resorttia. Tosin betonirakentamisella on myös syynsä: kestää uusi tsunami.

Tänään aamulla heräsin 7.30 ja lähdin kävelemään aamuauringon vielä noustessa kohti Hippodiverssin sukellusliikettä. Edellisenä iltana olin käynyt sovittamassa varusteet ja sopimassa tämänpäiväisestä sukelluksesta.

Lähdimme merelle liikkeen aluksella kohti pääsaaren eteläpuoleista Phi Phi Leh saarta, jonka ymparillä tämän päiväiset sukelluskohteet sijaitsevat. Neljän hengen ryhmäämme kuului Irlantilaissyntyinen kokenut sukellusopas Keira, Bangkokissa työskentelevä jenkkipariskunta ja minä. Merenkäynti oli pientä ja saavuimme Bida Nok -sukelluskohteeseen. Aloitimme pukemaan varusteita, jolloin huomasin että eilen visuaalisesti sovittamani märkäpuku ei mahdukkaan päälle. Vaihtoehtona oli siis sukeltaa pelkissä uikkareissa. Teimme laitteiden tarkastukset ja hyppäsimme aluksen perätuhdolta mereen. Näytettyäni hypyn jälkeisen ok-merkin olimme valmiit laskeutumaan kohti pohjaa.

Matkani alkoi Bangkokista, jonne saavuin Suomesta ystäväni kanssa, puolen päivän jälkeen.

Ohjelmana oli saada matkatavarat hostellille ja lähteä metsästämään lippua yöjunaan kohti etelämpää Thaimaata ja Koh Taon saarta. Päärautatieasemalla kävi ilmi että seuraavan päivän yöjuna oli loppuunmyyty, joten päädyimme kokeilemaan asemalla olevaa matkatoimistoa. Toimistosta löytyi yöbussi/lautta yhdistelmälippu Koh Tao:lle 1100 Bahtin hintaan. Yhtiötä valitessa kannattaa ehkä valita jokin muu kuin valitsemamme Songserm.

Bussissa ei ole valittamista mutta yhteyslautan lasikuituiset kuppipenkit on todella huonoja nukkumiseen. Sen sijaan kannatta kokeilla Lomprayah- tai Seatran yhtiöitä. Matka alkoi Bangkokista illalla seitsemän aikaan, josta bussi tipautti meidät aamuyöllä Chumphonin kaupunkiin tienvarteen, josta meidät varmaan joku tulisi hakemaan ja tulikin. Noin tunnin odottelun jälkeen pääsimme pikkubussilla rantaan odottamaan aamulautan lähtöä.

Huonosti nukutun yön ja lauttamatkan jälkeen olimme Koh Taolla.

Laskeuduimme vapaasti kelluen kohti kuuden metrin syvyydessä olevaa pohjaa. Vesi oli todella kirkasta ja näkyvyys ainakin 20-30 metriä. Lähdimme hitaasti kiertämään kalliosaarta ympäröivää riuttaa syvemmälle edeten. Saatoin heti huomata että tämä poikkesi muista aiemmin sukeltamistani kohteista. Kaikkialla oli värikkäita koralleja, eritoten isot kaksimetriset viuhkakorallit olivat todella vaikuttavia. Kaloja oli montaa eri sorttia, monet tuttuja aiemmilta sukelluksiltani. Laskeuduimme kahdeksaantoista metriin, jossa alkoi laaja tasainen heikkapohja. Pohjalla odotti leopardihai. Tämä yksilö oli puolestatoista kahteen metriä pitkä ja liikkui todella hitaasti pohjaa pitkin. Saatoimme ihailla otusta puolentoista metrin päästä sen meista välittämättä. Jatkoimme matkaa kierrellen isoja kiviä ja seuraten seinämiä, mitkä olivat täynnä merenalaista elämää. Kivien välissä luikerteli myrkyllinen siniraitainen merikäärme ja pohjalta erotimme myös myrkyllisen rockfishin, joka maastoutuu hyvin pohjan muotoihin ja väritykseen. Näimme myös kolme merikilpikonnaa ja koralliin piiloutuneen merihevosen. Kuljimme joistakin kapeista väliköistä, joiden reunat olivat täynnä terävää korallia ja merisiilejä. Ilman märkäpuvun tuomaa lisäsuojaa, pelkissä uikkareissa, ohitukseen joutui keskittymään paljon enemmän, ettei raapisi itseään verille tai vahingoittaisi herkkää korallia.

Aika Koh Taolla kului myös sukeltamisen parissa ja mukavissa rantabaareissa päivää purkaen.

Saari on pienempi kuin eteläisemmät Koh Pha-Ngan ja -Samui, mikä näkyy pienempinä turistimäärinä ja myös vähäisempänä mopo- ja autoliikenteenä, koska saarella ei ole niin kattavaa tieverkostoa kuin muilla saarilla. Taon jälkeen vuorossa oli Koh Pha-Nganin Full Moon Partyt, jotka sopivat sellaisille, jotka haluavat nähdä kun tuhannet turistit sotkevat rannan, kusevat mereen, jonka jälkeen uivat omassa kusessaan, täysikuun loisteessa ja rantabaarien kilpaillessa kenellä on kovin äänentoisto. Ehkä tämä on joskus ollut muutaman backpackerin chilloutti täydenkuun loisteessa, mutta kaupallisuuden ja turismin ylistys nykyään. Pha-Nganilla sen sijaan on mukava mopoilla ympäri saarta kunhan muistaa skarpata kaoottisen liikenteen seassa.

Pienelle tielle mahtuu usein kolme kulkuneuvoa ohistustilanteessa. Tämän jälkeen oli vuorossa Phi Phille siirtyminen Krabin Ao Nangin kautta.

Tämä oli toinen sukellus tälle päivälle ja se alkoi olla päätöksessään. Uimme kohti venettä 5 metrissä tasaten veren typpitasapainoa. Sukeltajantaudiksi kutsutaan tilaa, jossa olet ollut liian syvällä, liian kauan ja nouset pintaan liian nopeasti, tai jokin näiden yhdistelmä. Tällöin vereesi kerääntynyt typpi ei liukene vereen vaan muodostaa kuplia kudoksiin aiheuttaen vaarallisia oireita. Huvisukelluksissa ei yleensä tätä vaaraa ole mutta asiat tehdään varman päälle, mikä tarkoitaa kolmen minuutin pysähtymistä viidessä metrissä, niinkutsuttu safetystop. Nyt teimme sen uiden, useimmiten kuitenkin veneen poijuköydessä roikkuen. Tartuin pitkään veneestä heitettyyn köyteen ja aloin vetää itseäni kohti venettä vielä veden alla. Virtaus pinnalla oli kova, joten köysi oli tässä tilanteessa helpottava apuväline päästä takaisin veneeseen. Jännitystä kuitenkin lisäsi veneen ja minun välillä oleva meduusaparvi, jota ei voisi välttää, jos köyttä pitkin veneeseen mielisi. Meduusat olivat pieniä, pääosa halkaisijaltaan 5-10 senttiä mutta polttiaislonkerot sitäkin pidempiä. Aikasemmin samoja meduusoja nähdessämme sukellusopas kertoi niiden olevan vaarattomia. Veneeseen oli matkaan enää kymmenen metriä ja nostin pääni pinnalle, jotta en saisi meeduusoja naamani, vaarattomia tai ei. Jokunen niistä otti kuitenkin kontaktia, koska käsivarteeni ja sääreeni nousi punaisia raitoja ja polte oli kuin olisi kaatunut nokkospuskaan. Eli ei nyt mitään liian kohtalokasta. Otin varusteet pois päältä ja kiipesin sukellusaluksen yläkannelle nauttimaan hedelmiä ja tekemään merkinnät sukelluslokikirjaan.

Matkalla takaisin Phi Phin pääsaarelle ilma alkoi huononemaan, tuuli yltyi ja kohta ympärillämme oli trooppinen sadekuuro. Veneen toisessa kerroksessa keikkuminen oli jo sen suuntaista, että sai puristaa penkistä kiinni kaiken irtonaisen yrittäessä lentää tuulen mukana mereen. Yksi näistä irtonaisista oli minun sukelluslokini. Eli jos olet Phi Phillä ja löydät merestä vettyneen divelogin niin voi palauttaa minulle. Siinä meni aikaisempien sukellusten muistiinpanot mutta viimeisin oli kuitenkin tuoreessa muistissa. Mereneläviä enemmän kuin millään muulla sukelluksella, meduusan poltot, sukellus ilman märkäpukua ja pisin tähän astisista sukelluksista: 61 minuuttia (oppaan sukellustietokoneella suoritettu).

Palasin vesimärkänä, mutta tyytyväisenä, vuokrabungalowin kuistille suunnittelemaan matkan seuraavia vaiheita.

 Kovin monet paikat eivät pysty kilpailemaan La Gomeran luonnon monimuotoisuuden kanssa, jonka tekee erityisen arvokkaaksi sen esihistoriallinen luonne.

Ainutlaatuinen kasvillisuus
Jyrkät vuorenrinteet ja syvät rotkot – barrancos, ovat laakeripuumetsän peitossa – Laurisilva, joka on subtrooppinen laakeripuu-sademetsä.

Saaren rikas ja ainutlaatuinen kasvillisuus, joka aikoinaan peitti koko Välimeren alueen, on tänä päivänä todellinen elävä fossiili, harvinaisuus Tertiaari-kaudelta (2 milj. vuotta sitten).

Erilaisia mikroilmastoja
Vuorten ylärinteet pysäyttävät monsuunituulten kosteuden ja luovat viileämmän tiheän sademetsäilmaston, joka on hyvin erilainen merenpinnan tasalla olevista kuumista aurinkoisista kallioista.

Näiden äärimmäisyyksien väliin mahtuu monenlaisia mikroilmastoja, ja vuosisatoja La Gomeran asukkaat ovat kanavoineet valuvan veden säiliöihin ja ohjanneet ne viljelyksilleen, kuten viini-, orkidea, hedelmä- ja banaanitarhoille.

Nämä maatalousalueet on tehty kovalla työllä terassi-viljelymaiksi, koska saarella ei käytännöllisesti katsoen ole tasaista maata.

Monumentaaliset kalliomuodostelmat
Vuoriston huipulla ovat kuuluisat kalliomuodostelmat Los Roques, jotka erottavat toisistaan kaksi vuorensolaa: La Laja ja Benchijigua.

Alueella on neljä vulkaanista laavamuodostelmaa Agando, Ojila, La Zarcita ja Carmona. Ne ovat komeita esimerkkejä tulivuoren purkausaukoista, jotka muodostuivat jähmettyvästä laavasta ennen kuin se pääsi pinnalle ja eroosio on paljastanut niiden monumentaalisen muodon.

Lisää retkestä Ja myös videoita löytyy sivustolta: www.jokisaari.net/tenerife/la_gomera_fi.php

Matkat

Matkaa tehtiin KLM-yhtiön koneilla reittiä Helsingi-Amsterdam-Bangkok ja takaisin. Lennot oli naurettavan halvat: 380 euroa menopaluuna. Pääseekö tuolla hinnalla edes Lappiin? Ei ainakaan, jos lasketaan muukin eläminen mukaan. Koneet ja palvelu niissä oli hyvää tasoa. Bangkokista saarille matkattiin ilmastoiduilla makuupaikoillla yöjunassa. Tällaiset paikat saatiin vain ostamalla ne jo kuukautta ennen reissua. Mutta enpä höpise enempää noista matkoista, koska Jeli lupasi kirjoittaa ihan oman juttunsa liittyen reissaamiseen lapsen kanssa.

Swan Hotel (kiitokset vinkistä Ilikalle)

Testattiin menomatkalla Bangkokissa ihan uutta majoituspaikkaa: Swan Hotellia. Se sijaitsee melko lähellä toisen skytrain-reitin päätösasemaa, Saphan Taksinia. Aseman vieressä on myös jokilaivan pysäkki eli kulkeminen hotellilta liikekeskustaan hoitui helposti skytrainilla ja esim. Khaosan roadille pääsi näppärästi jokibotskilla. Myös päärautatieasema oli lyhyen matkan päässä hotellilta eli ei tarvinnut pelätä mitään ruuhkia sinne siirryttäessä. Tästä kartasta hahmottaa ehkä parhaiten tuon sijainnin:

klikkaa kuva isommaksi

Swan Hotel osoittautui kelpo paikaksi. Ilmastoidun, minibaarilla ja televisiolla varustetun tuplasänkyhuoneen sai 1200 batiin. Normihinnastossa sanotaan 1500, mutta ainakin me saatiin etukäteen varaamalla tuohon alennettuun hintaan. Hotellilla on hyvä uima-allas ja ravintola. Hintaan sisältyy myös aamupala. Pitkähköllä iltakävelyllä ei tosin löydetty kuin yksi baari, johon sitten jäätiinkin kumoamaan muutamat Changit. Ehkä kyseessä on joku arabialue tai sitten vain lähdettiin kävelemään väärään suuntaan.

Koh Phangan

Phanganilla kaikki tuntui olevan melkein samalla mallilla kuin vuosi sitten. Toki uusia hiekkateitä oli taas päällystetty betonilla, uusia resortinalkuja pystytetty ja Thongsalaan oli avattu oikea Tesco Supermarket. Tuollainen Prisman tyyppinen kliininen marketti ei oikein tunnu Phanganin ilmapiiriin sopivalta. Toisaalta itsepä olen tätä kehitystä ruokkinut liki vuosittaisilla reissuillani jo lähes kymmenen vuoden ajan. Eli turha valittaa. Toivottavasti Phangan kuitenkin säilyttää edes osan leppoisesta lande-fiiliksestään eikä muutu miksikään Samuin jatko-osaksi.

Yksi positiivinenkin kehitysaskel oli Phanganilla otettu: Thongsalan toiset liikennevalot oli poistettu käytöstä. Ne olikin todella ärsyttävät ja turhat. Tilalle oli tosin tullut toinen ärsytyksen aihe: kypäräpakko. Poliisit ovat keksineet sakottaa kaikkia kypärättä ajavia 200 batin sakolla. Itse en kypärää käyttänyt enkä sakkoja saanut, mutta hieman pelko perseessä sitä sai aina poliisien ohi ajella. Kerran jäätiin ratsiaan, mutta se olikin onneksi “vain” huumeratsia.. Mehän tietysti luultiin sitä kypäräratsiaksi ja kaveri jätti kyydistä kypärättömän matkustajansa ennen pysäytystä. No poliisit tietysti luulivat kaverin lähtevän jemmaamaan huumeita ja siitäkös soppa syntyi. Noh, siitä kuitenkin selvittiin pienellä puskien tutkimisella.

Phanganilla oli meidän kanssa samaan aikaan myös pari pidempää reissua tekevää tuttua: Matkamittaristakin tuttu Mxfactory sekä maailmanympäri matkaavat Sanna ja Tomi. Hyvää reissun jatkoa heille vaan! Täällä Suomessa sataa taas vaihteeksi lunta!

Ratcha

Paluumatkalla majoituttiin Bangkokissa taas tuttuun ja turvalliseen tapaan Ratchalle. Viivyttiin siellä 18.-20.3. Eli saatiin ikävä täysosuma:

Allasaluetta oli muutenkin uudistettu. Kuntosalivälineet oli vaihtuneet uusiin. Uudistuksissa oli menty osin myös liian pitkälle sillä vanha kunnon sauna oli vaihdettu surkeaan homeiseen höyrykopppiin. Ei näin!

Uima-altaan puhdistuksen lisäksi talon ulkopinnat oli laitettu maalaukseen. 

Tuolla Aasiassa duunit tehdään aika rennolla tyylillä. Äijät rippuu 23-kerroksisen talon katolta yhden köyden varassa ja sutii maalia seinään! Kaiteita tai ikkunanlautoja ei turhaan suojattu maaliroiskeilta – mitäs sitä turhaan…

Eli sellainen oli reissu tällä kertaa. Olen joskus vannonut, etten lähde alle kuukauden reissuille, mutta näin ne mielipiteet ja mahdollisuudet muuttuu jälkikasvun myötä. Kaksi viikkoa oli itse asiassa aika sopiva aika lapsen kanssa matkatessa.

Damin kentältä löytyy kivat lepotuolit. Lentoväsymyksessä tosin kelpaa kova lattiakin.

Ja samat kuvat ruudukko-näkymässä:

Jos haluat jakaa kokemuksiasi ja matkakertomuksiasi tässä blogissa, ota yhteyttä blogin ylläpitoon (info@matkamittari.fi).

Omaan silmään kiinnityivät ketjuliikkeet mitä Suomessa ei ole. Bershka on varmasti monelle Euroopan kävijälle tuttu liike, sehän on samaa konsernia esim. Zaran ja Pull´n bearin kanssa. Olen odotellut nyt kolmisen vuotta että josko tulisi Suomeenkin. Mutta ehkä parempi näin että joutuu käymään Tallinnan puolella, eipä tule samoja vaatteita vastaan. Eli Bershkassa myydään kohtuu hinnalla vähän H&M tyylistä kudetta, mutta omasta mielestäni vähän tyylikkäämpää ja laadukkaampaa. Itse ostin housut ja verkkatakin. Housujen ja farkkujen hinnat pyörivät n.500 kruunussa, elikkäs n. 40-50 eurossa. Hinnat aika samoja kuin Suomessakin, mutta korostan että vaatteet vähän erilaisempia kuin H&M:llä, Mangossa tai vaikka Zarassa. Nyt kun vielä Pull´n bear saataisiin vaikka sitten Tallinnaan, sieltä saisi vielä hiukan rockimpaa vaatetta. Bershka löytyy Roterman kauppakeskuksesta, liike kylläkin oli kauppakeskuksen ulkopuolella.

Toinen liike missä kannatta pistäytyä on Lush, englantilainen kosmetiikkakauppa, ihania luonnonkosmetiikka tuotteita. Espoon Selloon tuli tänä vuonna yksi liike ja näköjään citykäytävään on avautumassa toinen. Mutta kun Tallinnassa käy niin kannattaa pistäytyä, tuotteet on kuitenkin hiukan edullisempia. Lush löytyy Foruum kauppakeskuksesta joka taasen on ihan siinä Viru-keskusta vastapäätä.

Vielä lyhyt maininta meidän hotellin kauneushoidoista. Pirita top spa oli siis hotellin nimi. Hotellin nettisivuilta sai helposti varata haluamansa hoidot. Kannattaa laittaa haluamansa ajat myöskin varaus sivuille, itse jouduin parit sähköpostit lähettämään kun en älynnyt laittaa aikaa. Otin kasvohoidon, kulmien muotoilun ja bikinirajan siistimisen, kaikki yhteensä 68 euroa. Hoidot oli oikein hyvät. Hotellilla löytyy mittava valikoima erilaisia hierontoja, kauneushoitoja, kampaamoa ym. Ja hinnatkin vaikutti mielestäni oikein kohtuullisilta. Vähän kärsivällisyyttä koetteli hotellin sokkelomaisuus. Piti vähän pähkäillä että löysi oikeat hoitolat, respan ihmiset olivat kyllä avuliaita. Hotellille kannattaisi muuten tulla vaikka autolla Suomesta, oli hyvät parkkipaikat ja Tallinkin satamasta helppo ajella.

Hotellin aulabaari

Vielä yksi ostos vinkki. Nyt kun itsellänikin on lapsi jolle kiva kaikenlaista ostella. Elikkäs Kaubamajan lastenmaailma, leluissa oli mielestäni paljon valinnanvaraa, ja seassa oli paljon kehittäviäkin juttuja.  Ja lasten vaatteissa oli kanssa erilaisia, Suomen lasten vaatteista poikkeavia juttuja. Vaatteiden hinnoissa en paljon huomannut eroja suomeen, mutta lelut tuntu halvemmilta.

Meinasin ensin kirjoittaa tämän jutun Nadsattina, mutta ehkä se olisi ollut hieman liian aikaa vievää puuhaa sekä itselle että lukijoille… Nöyrä kertojanne tyytyy siis kuvailemaan muutamin suomenkielisin sanoin viime päivien reissua eteläisessä naapurivaltiossamme, Eestissä.

Matkamme idea oli simppeli: edullinen irtiotto arjesta. Elämäntilanteesta johtuen ei voitu eikä haluttukaan lähteä minnekään pidemmälle, joten varattiin hotellipakettimatka Tallinnaan. Valinta osui puoliksi arpapelillä Tallink + Pirita Top Spa -yhdistelmään.

Menomatkalla kaljakellukkeen virkaa hoiti Tallinkin Superstar, joka oli erittäin positiivinen yllätys. Laivalla oli isot kansipaikkatilat ja hyvät näkymät merelle. Matka-aikakin oli sopivan lyhyt. Seuraavilla Tallinnan reissulla aion ehdottomasti käyttää tätä paattia!

Kun saavuttiin perille, päätettiin heti, ettei käytetä mitään turistitakseja vaan opetellaan paikallisten tavoille. Bussimatka hotellille (n 5 km keskustasta) taittuikin todella nopeasti ja helposti. Kuskilta ostettuna matka maksoi 20 EEK. Etukäteen ostetut sarjaliput (joita sai myös hotellin aulasta) maksoi vain 9 EEK. Myöhemmin tuli testattua myös taksi eikä senkään hinta mikään kamalan kallis ollut (100 EEK). Bussissa oli silti enemmän tunnelmaa. 

Perillä huomattiin, että hotellivalintakin oli osunut todella hyvin nappiin. Hotellimme Pirita Top Spa Hotel oli nimittäin kuin suoraan Clockwork Orange -elokuvasta! Talossa ei yksinkertaisesti voinut kävellä hyräilemättä Beethovenin yhdeksättä. Parvekkeet oli ehkä älyttömimmät!

Koko rakennus henki sellaista neuvostoajan pelkistettyä rujuutta. Mutta ei kuitenkaan negatiivisessa mielessä. Paikka oli siis oikeasti elämyksellinen!

Hotellista löytyi myös jos jonkinlaista palvelua. Itse tutustuin höyrysaunaan, uima-alataaseen, ilmaiseen wlaniin sekä alakerran viinakauppaan. Niistä “spa-palveluista” voi varmaaan Jeli kertoa enemmän… Alakerrasta löytyi myös baari, casino sekä apteekki. Ainiin ja hotellihan siis sijaitsi ihan meren rannassa, vaikkei siitä näin syysaikaan paljon iloa ollutkaan.

Ehdittiin viettää Tallinnassa pari yötä, joten myös muutamat ravintolat tuli testattua. Vanhan kaupungin sivukujilta löytyi todella hyvää pizzaa ja myös hotellimme elämyslinjoilla jatkava Milk Bar… eikun Depeche Mode Baar.

Jonkun verran ehdittiin myös ihmettelemään Tallinnan monimuotoista arkkitehtuuria. Sitä löytyi mm. uuden Rotermann -kauppakeskuksen luota. Vaikka en mikään arkkitehti olekaan, nostan silti hattua eestiläiselle rohkeudelle kokeilla vähän kaikkea.

Takaisin Suomeen matkattiin Tallinkin Baltic Princessalla. Sekin oli OK botksi, vaikka matka kestikin pidempään eikä laivasta löytynyt mukavia hengailumestoja. Lapsien kanssa matkaavia varmasti ilahdutti se, että koko disco-osa oli varattu lasten viihdyttämiseen (Guitar Hero skabat, kasvomaalaukset yms) ja löytyipä laivasta pelkkää lasten krääsää myyvä liikekin.

Matka oli siis lyhyt, mutta siitä jäi erittäin hyvät fiilikset. Ja ne pienet kulttuurierothan ne aina on, jotka reissun kruunaa.

PeeSsät:

Koko reissun hinta oli 136 euroa kahdelta hengeltä (2 yötä). Hintaan sisältyi laivamatkat, hotelliyöpymiset ja aamiaiset. Saunat ja uimatilat oli jatkuvasti veloituksetta käytössä.

Tuonne Pirita Span lähelle pääsee keskustasta ainakin busseilla 1, 5 ja 8. 

Nettisivut löytyy täältä joskin me tilattiin koko paketti Tallinkin sivuilta.

Kerran tämä uskomaton kaupunki oli voimaa pursuava ja kulttuurisesti vireä keskus. Kivestä veistetyt temppelit, vesijärjestelmät, kuninkaalliset rakennukset, basaarit sekä lukuisat muurit ja rakennelmat ovat todiste ainutlaatuisesta kulttuurista, jossa kauneudella ja taidokkaalla veistotyöllä oli suuri painoarvo.

Hampin on uskottu olevan osa historiallista Kishkindha (apina) -valtakuntaa, josta on mainintoja Ramayanassa, Hindujen pyhässä kirjassa. Tänäkin päivänä Hampissa on paljon apinoita. Hampin kukoistus päättyi vuonna 1565 ympäröivien muslimi-valtakuntien suurhyökkäykseen Talikotan taistelussa.

Virupaksha
Virupaksha on korkein temppeli alueella (korkein torni 50 metriä) ja se on nimetty Shiva-jumalalle. Se on yhä edelleen uskonnollisessa käytössä paikallisten ja matkailijoiden keskuudessa. Sisäpihojen rakennelmia ja torneja koristavat hyvin yksityiskohtaiset kaiverrukset Hindu-jumalista, ihmisistä, eläinhahmoista ja heidän puuhasteluistaan.

Vittallan temppelialue
Vittallan temppelialue on parhaiten säilynyt arkeologinen alue Hampissa. Alueen rakentaminen aloitettiin suurimman Vijaynagar-kuninkaan, Krishnadevarayan, aikoinaina, eikä sitä koskaan saatettu päätökseen.

Siisäntuloportilla sinua vastaanottavat hienosti kaiverretut kivivaunut ja temppeleissä on uskomattomat soivat kivipilarit. Vaihtelevien kivilajien ja paksuuksien ansiosta ne resonoivat eri tajuuksilla ja niillä voi todellakin soittaa musiikkia.

Kuninkaallinen keskusalue
Kuninkaallinen keskus muodostuu useista pienemmistä alueista, joita ovat mm. Hazara Rama -temmpeli, kuninkaallisten oma yksityinen temppeli, jonka seinämät ja pilarit kertovat yksityiskohtaisesti Hindu-jumalien seikkailuista.

Mahanavami Dibba

Sitten on Mahanavami Dibba, korkea rakennelma täynnä kaiverruksia ja jonka päällä kuningas katsoi armeijansa ohimarsseja, taisteluharjoituksia, urheilu- ja eläinnäytöksiä.

Zenana-alue
Zenana-alue on korkeiden muurien ja kolmen vartiotornin ympäröimä alue kuninkaallisille naisille. Alue pitää sisällään mm. kaksikerroksisen Lotus Mahal -paviljongin, laajan vesialtaan, kuningattaren palatsin (josta on vain kivijalka jäljellä).  Zenana-alueen vieressä ovat hurjan suuret elefanttien tallit ja vartioiden kasarmirakennukset.

Mielenkiintoisia rakennelmia Hampissa ovat myös askellettu tankki, Sugriva-luola, kuningattaren kylpylä, muut temppelit ja Matunga-kukkulalta avautuva uskomaton näkymä yli koko alueen kilometrien päähän.
Lisää Hampista:  www.jokisaari.net/goa/.

Parque Nacional das Sete Cidades, Seitsemän Kaupungin kansallispuisto. Se on ihmeellinen ja moninaisia tulkintoja esiin nostanut kansallispuisto, jossa tehdään jatkuvasti arkeologista tutkimusta.                 

Puisto sijaitsee Piauín osavaltion pohjoispuolella ja on perustettu 1961.

Seitsemän kaupunkia muodostavat löysän ryhmittymän “kaupunkeja” erilaisista kivimuodostelmista, jotka ovat syntyneet tuhansien vuosien eroosion myötä.

Kallioseinämissä ja luolissa on kalliomaalauksia, joiden arvioidaan olevan vähintään 3000 vuotta vanhoja (jotkin niistä jopa 7000–14 000 vuotta vanhoja).

Maalausten mystiset muodot ja hahmot ovat moniselitteisiä, ja ovat tuoneet tulkintoja foinikialaisten, viikinkien ja jopa maapallon ulkopuolisten olentojen vierailuista.

Erikoisissa kivimuodostelmissa, joista kaupungit hahmottaa, voi nähdä torneja, aukioita, katuja ja veistoksia, ja osa on nimetty niiden tunnistettavuuden mukaan: Cabeça de Cachorro (koiran pää), Urso Subindo na Pedra (kalliota kiipeävä karhu), Trés Reis Magos (kolme kuningasta), Arco de Triunfo (voitonkaari), kirjasto, norsu, kilpikonna…

Lisää kansallispuistosta ja muista Koillis-Brasilian kohteista läydät: www.jokisaari.net/brasil/

Koillis-Brasilia (Fortaleza – Ubajara – Barnaíba – Jericoacoara):
http://www.jokisaari.net/brasil/

Goa – Intia, jossa myös uskomaton Hampi (Karnataka):
http://www.jokisaari.net/goa/

Gambia:
http://www.jokisaari.net/gambia/

Etu:

Ja takaa:

Edullisimmat lennot löytyivät hiukan yllättävästi suoraan SASilta, tosin paras tarjous oli ollut aiemmin muistaakseni Stockan Hulluilla päivillä. Lensin Köpiksen kautta ja lentomatka kesti kaikkinensa 11 tuntia. Kone nousi aurinkoisen Kööpenhaminan kentältä 15.50 ja laskeutui puolipilviseen Seattleen 16.50. Jetlagia saikin sitten parannella pari päivää. Mennessä aikaerosta toipuminen oli nyt raskaampi kuin tullessa.

Koneessa greencardia täytellessäni totesin, että se mikrovalmis poronkäristys, jonka olin ajatellut neroudessani tarjota tuliasiksi ensimmäisen yön majapaikastani, ei ollutkaan ihan kuningasidea. Mitään lihatuotteita ei jenkkeihin saa viedä, mutta nyt se oli myöhäistä. Poronliha oli nyt ruumassa muutaman kylmäkallen kanssa ja tiiviisti pakattuna. Passinkontrollissa sormenjälkitunnistusten jälkeen kävelin tullista pikaisesti ja melko viattoman mulla-mitään-laitonta-oo-näköisenä läpi ja tällä kerralla onni oli myötäinen. Selvisi myös, ettei poro nyt aivan harvinainen eläin ole Washingtonin osavaltiossakaan kuten ei myöskään sen liha, joten seuraavalla kerralla mietin tuliaiseni hiukan tarkemmin.

Toinen pieni jännitysmomentti syntyi siitä, että Windows-puhelimeni akku oli tyhjentynyt softassa olevan bugin vuoksi ja tapaaminen kaverini kanssa oli sovittu Seattlen lentokentälle sen tarkemmin tapaamispaikkaa erittelemättä. Onneksi Seattlen lentokenttä ei ole juuri Helsinki-Vantaata isompi, asukkaita kaupungissa on saman verran kuin Helsingissä. Spottasin kaverini pienen haparoinnin jälkeen ja niinpä suomipoika sekä poronkäristykset saivat tulevaksi yöksi majapaikan.

Tulopäiväni 4.7. oli myös jenkkien itsenäisyyspäivä ja ensimmäiseksi lähdimme seuraamaan ilotulituksia ja juhlintaa Gasworksiin, jossa sijaitsee hyvin sadunomainen puisto aivan Seattlen keskustan kupeessa.

Kaiken keskellä armeijan helikopteri veti perässään isoa jenkkilippua, josta syntyi melkoinen riemu ja huuto. Jotain aivan muuta kuin meikäläiset linnanjuhlat. Ilotulituksen vaiettua ihmiset lähtivät valumaan vuolaana massana keskustasta. Tässä vaiheessa huomasin, että tapahtuma oli vetänyt puoleensa lähes puoli kaupunkia. Palasimme Honda Accordiin, jolla olimme tulleet – tosin porukka oli matkalla lisääntynyt ja niinpä meitä ahtautui 7 samaan autoon. Yksi kavereista oli löytänyt matkalta “yrttiä” ja painui kiltisi polttelemaan sitä auton peräkonttiin. Hyötysuhde oli varmasti 100%, yhtään henkosta ei tuolta päässyt karkuun. Meitä pakkautui neljä takaistuimelle, yksi poikittain. Tässä tilanteessa pulssia ei juurikaan laskenut se, että liikennepoliisi pysäytti auton ohjatakseen muuta liikennettä. Loppureissu sujuikin sitten jo rauhallisesti tähän verrattuna. Mm. launataina kävimme Tall Ships Festivalissa.

Sunnuntaina heti aamusta pukeuduin joulupukiksi, kuinkas muutenkaan. Kaverini oli kehottanut varaamaan mukaan sopivan asun Burning Man Picniciä varten, joka edeltää jokavuotista Burning Man -massafestaria. Burning Man on viikon mittainen festivaali, joka järjestetään Nevadan autiomaassa elo-syyskuun vaihteessa. Festari on saanut nimensä päätöspäivän illasta, jolloin poltetaan yli 10-metrinen puinen nukke. Muita erikoisuuksia festarissa on mm. se, että 200-250 taalan osallistumismaksun jälkeen kaikki ruoat ja juomat ovat ilmaisia, rahaa tapahtuma-alueella eikä käytetä. Lippuja tämän vuoden tapahtumaan myydään 50 000 tiesi yksi järjestäjistä kertoa.

To be continued …

Rajattuamme vaihtoehtomme kolmeen urakoitsijaan musta hevonen tuli täysin puun takaa ja vei koko potin! Häneen tutustuminen oli onni onnettomuudessa, sillä ilman vessan hanan rikkoutumista emme olisi tavanneet kyseistä herrasmiestä. Saatuaan selville aikeemme Tom otti tilanteen haltuunsa ja osoitti olevansa oikea mies meidän taloprojektiin ja ennenkaikkea, että hän oikeasti halusi kyseisen keikan. Ja koska aika on rahaa, hän toimi todella nopeasti ja tarjosi kaiken, mitä ulkomaalainen vainoharhainen untuvikko voi vaatia: kirjallinen sopimus, jossa käy ilmi kuka tekee mitä ja minne ja mihin hintaan ja ennenkaikkea missä ajassa. Pisteenä I:n päälle sopimuksessa on sovittu 300bht:n päiväsakko, mikäli talo ei ole valmis sovittuun päivään mennessä. Tosin aikaa on laitettu paperille paikallisittain ruhtinaallisesti eli 150 päivää. Sanomattakin selvää, että Tomin tarjous oli myöskin halvin ja että hän kykeni aloittamaan projektin välittömästi. Samaan aikaan vaimoni oli myös ottanut selvää, että mikä päivä on otollisin päivä aloittaa projekti, joka oli lauantai 12.7. Tarkkaa metodia tämän päivän selvittämiselle en tiedä, mutta veikkaan, että astrologialla on sormensa pelissä.

Allekirjoitimme sopimuksen torstaina 10.7 ja projekti käynnistyi samantien. Ei muuta kuin kauppaan Tomin kanssa ja katsomaan, että mitä tavaraa tarvittiin aluksi ja ei kuin ostelemaan. Ukkoa ja akkaa alkoi kertymään tilkullemme ja ensi töikseen meille rakennettiin hienonhieno “talo” jossa voimme säilyttää materiaaleja ja jossa yövahtimme voivat nukkua mahdolliselta sateelta suojassa. Jonkun on pakko nukkua mestoilla, tai muuten tavarat lähtevät kävelemään hyvinkin nopeasti. Onneksi suvun auttava käsi ojentui jälleen avuksemme ja vaimoni sisko ja hänen miehensä muuttivat tontillemme. “Palkaksi” sovimme 50bht/yö eli alle ege ja kaikki osapuolet olivat hyvin tyytyväisiä!

Sähköt saimme tontillemme perjantaina ja kaivon pitäisi valmistua reilussa viikossa. Onneksi kala-altaassamme on runsaasti vettä, joten projektin perusasiat näyttäisivät olevan kunnossa. Myöskin wc on rakennettu, tosin kyykkymalli, joten itse en valitettavasti voi asua uudessa talossamme aivan alusta asti….

Lauantaiaamuna klo 8 alkoi taloprojektimme “virallinen osuus”, jossa paikallinen vanha mies rukoili mantroja ja heitteli vettä päällemme ja saimme myöskin hieman hiekkaa otsalle, jotta maa tunnistaisi omistajansa. Tapahtuma oli hyvin mielenkiintoinen joka päättyi kahden pilarin nostamiseen:

Itse aloituspilaritkin oli kysytty vanhalta mieheltä ja onnekkaimmat olivat numero 8 ja 10 ja niistä sitten aloitettiin. Kyseisten pilareiden pohjalle heiteltiin 9kpl 1bht:n kolikoita onnea tuomaan.

Nytten sitten ei tarvitse miettiä, että miten päivänsä kuluttaisi, kun kokoajan pitää mennä sinne sun tänne ja kyselemään sitä sun tätä. Onneksi arkkitehti oli tehnyt meille laskelmat valmiiksi eli mitä pitää ostaa ja kuinka paljon ja tuota paperinivaskaa on tullut tihrustettua muutamaan otteeseen. Lappujen kanssa on paljon helpompaa kilpailuttaa kauppoja ja katsoa mistä saa parhaimman hinnan. Tällä hetkellä olemme pysyneet hinta-arviossa ja lahjoina on kertynyt pöytä ja 4 tuolia(betonista) ja 10kpl t-paitoja!! Itse en tee paidoilla mitään, mutta ne ovat todella hyviä lahjoja suvun muille miehille, joten osakkeeni nousevat (toivottavasti) kohisten!

Ranua kiittää ja kuittaa ja kertoo enemmän taas joskus.

Klikkaa kuvat isommiksi:

Päivityksen yhteydessä Matkamittariin lisättiin myös iPhone-kuvake eli nyt voit lisätä siistin Matkamittari-linkin suoraan iPhonen tai iPod touchin työpöydälle.

Myös uudet kirjoittajat ovat erittäin tervetulleita Matkamittariin. Ylläpitäjään saa yhteyden osoitteella info@matkamittari.fi

Edellisen kirjoituksen jälkeen hommat ovat edenneet abouttia samalla mallilla eli hitaasti. Jotain edistystä kuitenkin tapahtui ennen isäni tuloa ja löysimme sopivan kaverin rakennusvirastosta, joka lupautui tekemään talomme piirrustukset. Aikatauluksi sovittiin viikko, joka sopi minulle mainiosti.

Syy, miksi papereiden tuli olla nopeasti valmiita, oli että olin saanut manguttua isäni Ranualle katsastamaan hiekkakuoppani ja tulevan talon piirrustukset. Isäni on ammatiltaan rakennusmestari ja halusin hänen näkevän, mitä hänen musta lampaansa on sähläämässä. Yllättäen aluksi sovittu aikataulu ei pitänytkään, mutta onneksi isäni näki talon piirrustukset ja antoi papereille hyväksynnän.

Ranua-kuumeen jälkeen suuntasimme Koh Samuin ihmeelliseen maailmaan, joka osoittautui jälleen oikeaksi vedoksi: isäni oli myyty.

Palasimme reissulta eilen ja tänään on sitten alkanutkin tapahtua: saimme piirrustukset kaikkine leimoineen jne ja hintaa koko roskalle kertyi 6200bht eli reilu 120egee, joka mielestäni on kohtuullinen hinta. Ohessa muutama kuva:

Ja tässä alkuperäinen kuva talosta, johon teimme sitten haluamamme muutokset:

Täällä talovalikoimaa löytyy kohtalaisen runsaasti, mutta onneksi kirjallisuutta löytyy. Ostimme paikallisen talokirjan, jossa on n. 150 erilaista talomallia lähtien 60neliön mökistä aina 400neliön lukaaliin. Siitä sitten valitsemaan mieleinen ja siihen vielä hieman lisää muutoksia, paprut arkkitehdille, joka tekee lopulliset piirrustukset ja avot!

Nyt meilläkin alkaa tulemaan hieman kiire johtuen jostain ihme buddha-jutusta joka menee about näin: jos talon rakentamista ei ole aloitettu ennen heinäkuun 18 päivää, niin seuraava aloituspäivä siirtyy lokakuun puoliväliin. Mutta jos taloa on alettu rakentamaan ennen, niin sitten ei hätää, taisi liittyä johonkin huonoon onneen tms. Vielä täytyy käydä kysymässä joltain vanhalta erkiltä, että milloin olisi hyvä aika rakentaa. Jos setä sanoo, että hyviä päiviä ei ole ennen 18.7 niin sitten ei rakenneta! Yksinkertaista eikö totta?

Tämmöistä tänään, mimmosta siis huomenna?

Olin liikkeellä vaimoni kanssa ja kohde valikoitui sulassa sovussa. Esimmäinen kerta kumpaisellekin… siis käynti Lissabonissa ja Portugalissa ylipäätään. Lennot hommasin muutamaa viikkoa aiemmin Travel Partnerilta. Hintaan 264€ per lärvi irtosi Helsinki-Hampuri-Lissabon-Frankfurt-Helsinki reititys Finnairin, TAP Portugalin ja Lufthansan operoimina. Muutama päivä aiemmin hinta olisi ollut parikybää halvempi, mutta ei tuokaan hinta mielestäni edustanut tyyppiä kiskuri.

Majoituksena toimi Hotel Travel Park jonne Octopus Travel tarjosi hintaa 56,50€/2hh/yö. Mielestäni hyvin edullinen, sillä Travel Park oli oikein hyvä ja siisti hotelli, jonka sijaintikin on ihan ookoo Anjos-metroaseman vieressä. Tsekkailujeni perusteella Lissabonissa majoittuminen on ylipäätään edullista… ainakin talvella. Alle 50€/2hh tarjontaa oli umpikeskustassakin. Meidän valintaa edesauttoi erityisesti hintaan kuulunut hot breakfast buffet, joka oli vaimoni vaakakupissa hyvin painava. Buffesta sen verran, että se oli oikein hyvä sekin. Erikoisuutena tarjolla oli herkullista kinkkuvihannespiirakkaa, jota kokemukseni mukaan ei liiemmin aamiaispöytiin tarjolle laiteta.

Pikakelauksena menomatka meni sujuvasti. Finnair Hampuriin oli perushyvä kuten euroopanlennoillaan yleensäkin. TAPin kyytiin piti checkata ineen erikseen, mutta aikaa siihen oli ihan hyvin ja homma hoitui sujuvasti. Kamat menivät suoraan Lissaboniin saakka. Myös TAP oli perushyvä kokemus nahkapenkkeineen.

Lissabonin lentokenttä sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä keskustasta. Kuljetusvaihtoehtoina ovat ainakin bussi ja taksi, joista me valitsimme jälkimmäisen. Tämä olikin oikein hyvä, sillä hintaa mittarissa hotellilla poistuessamme oli vain 6€. Taksi onkin suositeltava ja edullinen kulkupeli varsinkin öisessä Lissabonissa. Myös metro on pätevä ja kätevä, mutta lopettaa kulkunsa noin klo.1:00.

Koska oli jo melko myöhä, niin siirryimme jalkaisin ytimeen päivälliselle. Ravintoloita löytyi runsaasti ja hintataso vaikutti kohtuulliselta. Pääruoat lähtivät vitosesta ylöspäin ja punkkupullo samoin. Meriruoasta joutui pari euroa enemmän pulittamaan, mutta kokemuksemme mukaan se oli kannattavaa. Tämä siksi, että meriruoka oli oikein maistuvaa paikasta riippumatta, kun taas esimerkiksi kaikki liharuoat eivät. Simpukoita, fisuja, äyriksiä ja kumppaneita tulikin seuraavan kuuden päivän aikana purtua erilaisten kyytipoikien kanssa runsaasti. Suosikiksemme muodostui hot pot-tyyppinen ratkaisu jonka nimeä en nyt muista.

Päivät alkoivat luontevasti hot breakfast buffeella ja olivat aktiviteettejä täynnä. Museu Militar oli ihan mielenkiintoinen haarniskoineen, tykkeineen ja sapeleineen. Olipa sinne kasattu joku vanha pursikin. Evevador da Santa Justa taas on hissi keskellä kaupunkia. Hieman hämmentävä viritys, mutta laelta on mukavat maisemat. Alfaman kaupungin osa oli kokonaisuutena kiva kikkailla menemään. Tarjolla on erilaisen näköisiä tönöjä, kapeita kuvia, pieniä kahviloita, parit kirkot ja muuta töllöteltävää. Lissabonia olikin kiva skannata kaupunginosa kerrallaan, sillä ne poikkeavat toisistaan riittävästi. Ykkösnähtävyys kuitenkin lienee Castelo De São Jorgen linnoitus. Itse linnoitus nyt ei kovin erikoinen ole, mutta maisema sieltä yli kaupungin taas on. Mäki mestalle on aika jyrkkä, mutta taksi Rossiolta (keskusaukio) maksaa alle femman, joten reisiään ei tarvitse/kannata maitohapottaa. Lähelle pääsee myös spåralla tai bussilla.

Spåra onkin ihan hauska kulkupeli Lissabonissa. Käsittämättömän kapeista paikoista saavat sen kulkemaan. Ja koska kaupunki on täynnä mäkiä, niin feelis on ajoittain kuin vuoristoradassa olisi.

Myös shopautteluun löytyy mahdollisuuksia. Varsinkin vaatteet ja kengät ovat täkäläisiin hintoihin verrattuna edullisia. Karkeasti ottaen voi sanoa, että Lissabonissaa kaikki on vähintään puolet Helsinkiä halvempaa. Kantakaupungin putiikkien lisäksi tsekkasimme kaksi ostaria. Sekä Colombo että Vasco da Cama ovat melko suuria, mutta tarjonnaltaan saman sisältöisiä. Ostareiden Food Courtit olivat hyviä, sillä pikasafkan lisäksi tarjolla oli hidasta ruokaakin. Ja valikoima oli mukavan laaja ja edukas. Kumpainenkin sijaitsee metropysäkin vieressä.

Yöelämää tuli koluttua tällä retkellä hieman normaalia vähemmän. Perjantai ja lauantai iltoina, tai oikeastaan öinä Bairro Alton kaupunginosa toimi kuitenkin hyvin. Päivällä lähes autiolta näyttänyt alue muuttui illan hämärtyessä yhdeksi suureksi juottolaksi. Itse baarit ovat pieniä ja mukavia, mutta fakta on etteivät kaikki mahdu sisälle. Tämä ei kuitenkaan ole ongelma, sillä kadut tarjoavat vähintään yhtä paljon nähtävää. Ja luonnollisesti tuopit ovat muovista ja niitä voi kuljetella baarista toiseen ja kadulle ja takaisin ja niin edelleen. Keskimäärin bisse maksoi n.2,20€ ja oli maukasta. Viini on edullista myös laseittain ostettuna, mutta mentäessä Mojito-linjalle hinnat alkavat nousta. Bairro Alto heräilee melko myöhään, mutta meininki on ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen!

Alkuun olin hieman skeptinen matkamme ajoituksen mielekkyydestä. Siis kelien kannalta. Mutta kävikin niin mukavasti, että aurinko paistoi joka päivä ja varjossakin lämpötila nousi 18-20C asteeseen. Ehdottomasti siis sopiva paikka vierailla talvellakin! Niin ja bonarina talvella ovat vielä siedettävät turistimassat ja edullisemmat hinnat.

Aika kului nopeasti ja liian pian oli otettava viiden euron taksikyyti lentokentälle. Lufthansa oli reilu tunnin myöhässä Frankfurtiin ja täten missasimme jatkolentomme ja venailimme viisi tuntia FRA:lla. Hyvä lentokenttä muuten! Ilman kinuamista olisi 20€:n kalja(tai safka)kupongit jääneet Luffelta saamatta, mutta onneksi näin ei käynyt. Lisäksi pyysin 30€ taksirahaa, sillä klo.2:00 yöllä ei Vantaalta muuten Helsinkiin pääse. Tämän Lufthansa tilitti noin 1½ kuukautta matkan päättymisestä pankkitililleni. Aktiivinen näemmä pitää olla.

Viisi yötä Lissabonissa osoittautui hieman liian lyhyeksi ajaksi. Monta mielenkiintoista mestaa jäi näkemättä… seuraavaan kertaan. Silloin voisi kyllä harkita Portugalin piertämistä hieman laajemminkin.

Täällä same same-meininki jatkuu, farangeja on eronnu vaimoistaan ja samalla omaisuudestaan ja hinnat senkun nousee kiihtyvällä tahdilla.

Itsellä on “kiirettä” pitänyt ja sama meno jatkuu! Onse kumma miten nopeasti sitä pääsikään paikalliseen rytmiin = kello on pöydällä ja kännykkä pysyy pöydällä.

Todella lyhyt kertaus, mitä itselleni on tähän saakka tapahtunut: yhdeksän kuukauden raivokkaan työputken jälkeen pääsin vihdoin rentoutumaan landelle, jonne saavuin 2.6 iltaisella. Heti seuraavana päivänä oli pakko lähteä ostamaan uusi mopo, sillä jo edellisellä reissulla oli käynyt hyvin selväksi, että kaksi mopoa on must. Toiveenani oli löytää 125cc automaattimopo, mutta emme löytäneet ensimmäistäkään, sillä automaatteina löytyi ainoastaan 110cc:llä varustettuja mopoja. Juuri kun olimme päättäneet, mikä olisi tuleva mopomme, tarkkasilmäinen myyjä huusi meidät äkkiä takahuoneeseen, jonne oli juuri tuotu uunituore yamaha… Se oli rakkautta ensisilmäyksellä ja mikä parasta, mopossa on 135cc moottori, joten nyt perheemme liikkuu huomattavasti sutjakkaammin kuin vanhalla hondalla.

Kun paperit oli tehty, niin oli aika katsastaa, mitä vaimo oli saanut läntillämme aikaan…

Yllätykseni oli melkoinen, sillä olin pelännyt huomattavasti pahemman näköistä länttiä, mikä minua oli vastassa. Johtuen öljyn hinnan sikamaisesta noususta, kaikki aikaisemmat laskelmani olivat joutuneet roskikseen ja olimme joutuneet tekemään “kala-altaan” tontillemme, jotta saimme pidettyä kustannuksia edes hiukan kurissa. Hintaa kertyi hiekalle vajaa 110 000 bht eli reilu 2000EUR. Nyt kuitenkin hiekat on laitettu odottamaan sadekauden loppua, jonka jälkeen on mahdollista alkaa rakentamaan. Eli so far so good…

Seuraavaksi alkoi vääntö, että minkälainen asunto olisi jees ja mikä ei. Alun unelma on yllättäen muuttunut realistisemmaksi ja nyt on jo toinen talo katsottuna ja lähiaikoina on tarkoitus mennä tekemään talosta piirrustukset ja kilpailuttamaan hinnat. Onneksi naiset puhuvat paljon ja vaimo kertoi, että tuttumme Dave pystyy tekemään meille talon piirrustukset ja lisäksi Dave tutustutti meidät paikalliseen sveitsiläiseen, jolla on oma pieni rakennusfirma ja hinnatkin tuntuivat olevan kohdallaan.

Tähän on niputettu tyyliin kaikki tapahtumat, mitä viikossa on tapahtunut. Nyt suurin jännitykseni aihe on, millaisia kahvipapuja tulikaan tilattua, on meinaan aikasen hankalaa löytää kahvipapuja täältä.

Tässä kevyt katsaus, Ranua jatkaa taas joskus?

Lähdin suomesta 28 syyskuuta 2001. Minulla oli taskussa vain menolippu Espanjaan, Jerez de le Fronteraan. Selässä rinkallinen retkeily kamppeita ja lompakossa 4000pesetaa, jotka sain tädiltäni matka kassaksi.

Voin rehellisesti sanoa, ettei se neljä vuotta Espanjassa seikkailua ollut palkästään mansikoita ja auringonpaistetta, mutta silti paras päätös minkä olen ikinä tehnyt.

Tulin Australiaan 6 Toukokuuta 2005. Ensimmäiset pari vuotta on ollut aika vuoristo rataa, mutta nyt alkaa elämä tasoittua. Joten on aika alkaa suunnitella uutta seikkailua, jotta saan elämän heitettyä jälleen päälaelleen. Mutta kaikki aikanaan, nyt olen päättänyt kirjoittaa tämän hetkisestä tilanteesta.

Suomeksi kirjoittaminen alkaa tosin olla vähän hankalaa, koska olen jo tottunut ajattelemaan englanniksi, ja nyt pitää ajatukset suomentaa, joten suokaa anteeksi kaikki kielioppi virheet.

Näyttelijäksi opiskelua Australiassa Osa 1

Asunto: Unit 904, 128 Charlotte Street, Brisbane City. Vuokra: $480/viikkoViikon palkka: $1000 – $2000 riippuen siitä miten kiireinen viikko sattuu olemaan

Huhtikuu 2008

Koulu: Actors Conservatory, Brisbane, Queensland, AustraliaKoulu maksu: $125/viikko/luokka, joten minulle tällähetkellä $250/viikko

Luokka: 5 ja 6 samaan aikaan (Term. 5 & 6)

Tällähetkellä yritän suorittaa kaksi luokkaa saman aikaisesti, koska haluan valmistua vuoden loppuun mennessä, jotta voin lähteä heti ensi vuoden alussa Afrikkaan.

Normaalisti Marcus Hogan, koulun omistaja ja rehtori, ei antaisi hyväksyntää kahden luokan samanaikaisesti suorittamiseen. Mutta koska minulla on tähän mennessä ollut virheetön opiskelu historia: Ei tarpeettomia poissaoloja, kaikki kokeet, kirjalliset ja näyttämöllä suoritetut on olleet luokan huipulla, ja lisäksi olen hyvällä syyllä lähdössä maasta ensi vuonna, hän antoi minulle erikois luvan.

Viime luokan loppu kokeissa Brisbanen Kaupunging talon isolla näyttämöllä, suoritin minun abstraktin solo kohtauksen niin loistavasti, että kaikki katsomossa olijat nousivat seisaaltaan taputtamaan. Juuri sellaisten hetkien vuoksi muistan miksi teen kaikki ne uhraukset, jotka tällä hetkellä teen.

Minun lempi opettaja on Roman Muric, and hän on aivan hullun loistava. Hänen pääperiaate näyttelijän uralla menestymiseksi on: ”Everything else comes second” Kaikki muu on toisarvoista, perhe, ystävät, harrastukset, työ… Kaikki!

Koska ”There is no elevator to success, you have to take the stairs!” Menestykseen ei ole hissiä, sinun täytyy kiivetä portaita. Ja sitä mina yritän parhaillani tehdä, koulu tulee ensimmäisenä yli kaiken muun. Se on ensimmäisenä mielessä aamulla herätessä ja viimeisenä mielessä nukkumaan käydessä.Okei, millaista on näyttelijä opiskelijan elämä täällä pallon toisella puoliskolla…

Joka aamuinen kunto rutiini:

Sängystä ylös kahtakymmentä vaille kuusi, koska näyttelijän työssä pitää olla tottunut aikaisiin aamu herätyksiin.

Hyvä yleis kunto on tärkeää näyttelijän työssä, joten aloitan aamuni juoksemalla rappuja alas yhdeksännestä kerroksesta toiseen kerrokseen uima altaalle. Rakennuksessa on hissi, mutta rappuja käyttämällä saan kohotettua kuntoa paljon paremmin. Uima allas on pari metriä kapea ja 25 metriä pitkä, ja minä uin joka aamu tunnin rauhallista rintauintia. Uinnin jälkeen juoksen raput takaisin yhdeksänteen kerrokseen, ja vietän seuraavan tunnin tekemällä 20minuuttia + 20 minuuttia sarjan AbKing Pro laitteella, ja välissä 20 minuutin lepo.Olen alkanut harkita rasvaimuun menoa, mutta yritän nyt ainakin alkajaisiksi karistaa liika kilot kuntoilemalla.

Päivän kuntoilu annoksen jälkeen voin vihdoin mennä suihkuun ja pestä kloorin hajun hiuksista pois. Koska joka aamuinen uinti ja hiusten pesu on hiuksille pahaksi, yritän minimoida vahinkoa kunnollisella hiuksiin jätettävällä hoito aineella.

Ja koska näyttelijän työssä ulkonäöstä huolehtiminen on tärkeää, ei pidä myöskään unohtaa hampaista huolehtimista, ja hampaitten valkaiseminen on varsin tärkeää.

Kaiken tuon valmistelun jälkeen minulla on joskus aikaa huilata hetki, mutta yleensä käynnistän tietokoneen, ja teen vähän kirjoitus hommia, tai koti läksyjä ennen kouluun menoa. Koulu alkaa yhdeltätoista, mutta on hyvä ehtiä sinne ainakin puoli tuntia aikaisemmin, että ehtii tehdä lihasten lämmittelyn ja äänen avauksen ennen tunnin alkua.

Maanantai:
Aamu tunti; 11.00 – 13.00

Luokka: 5 (Term 5)(Perform unarmed staged combat) Suorita aseeton näyttämö taistelu (vaikea suomentaa)

Opettaja Richard on pieni mutta ketterä hassu mies, joka opettaa meille miten suoritetaan turvallisesti vale lyöntejä, vale potkuja ja kaatumisia. Tähän mennessä ollaan opittu miten turvallisesti voidaan kaatua eteen, taakse ja sivuille, askel coreografian alkeita, miten voi lyödä lyömättä, mutta silti tehdä löymisen äänen, ja mikä tekniikka toimii mistäkin kamera kulmasta. Viime Maanantaina opittiin tappamaan toisemme uskottavasti niskan katkaisemalla ja kuristamalla, turvallisesti ja vahinkoa aiheuttamatta.

Tunnilla koko kahdessa tunnissa ei ehditä paljon lepäillä, kun tyrkitään ja potkitaan toisiamme nurin, ja läiskitään läsäreitä ja vedetään hiuksista. Jos sattuu joku luokkaa sivusta seuraamaan, se on kuin yhtä isoa joukko tappelua, mutta tunnin lopussa on kipeänä vain kämmenet läiskähdys äänten tekemisestä ja jalkalihakset ylös hyppäämisestä. Etenkin minulla koska minulla on todella jäykät jälkalihakset, eikä toivoakaan koskettaa varpaita jalat suorina.

Koulun jälkeen onkin sitten aika palata arkiseen aherrukseen, ja päivän kiirreellisyys johtuu kokonaan siitä miten paljon puhelin sattuu soimaan, ei ole helppoa yksityis yrittäjän elämä täälläkään, mutta tarpeeksi tulee tienattua dollareita aina viikon loppuun mennessä.Ammatista en voi paljon enempää kirjoittaa kun se on varsin luottamuksellista, ja nettiin kirjoittaminen rikkoisi vaitiolo velvollisuutta. Mutta kyllä täältä helposti töitä löytää, kunhan vaan viitsii etsiä, ja on työlupa kunnossa.

Lopetan työpäiväni puoli kymmeneltä illalla ja nukkumaan meno aika on kymmeneltä, koska kunnollinen yöuni on hyvän yleiskunnon peruskivi. Rivien välistä voi varmaan lukea ettei minulla ole pahemmin aikaa kavereille ja seuraelämälle… Sunnuntai ilta-päivät on sitä varten.

Tiistai:
Aamu tunti; 11.00 – 13.00 Luokka: 6

(Term 6)(Stage audition class) Näyttämö koe-esiintymis luokka ( ?Jotakin sinnepäin)

Opettaja Sherri Smith, on yksi koulun pitkä aikaisimmista opettajista. Hänellä on paljon omakohtaista kokemusta koe-esiintymisistä pöydän molemmilta puolilta. Hän tietää miten pitää valmistautua koe-esiintymiseen, ja mitä ohjaaja hakee näyttelijältä joka tulee koe-esiintymiseen.

Tällä kaudella meidän pitää opetella ulkoa kaksi kahden minuutin monologia, joista toinen on komedia ja toinen drama, ja vähintäänkin yhden pitää olla Australialisesta näytelmästä. Lisäksi pitää kertoa vitsi ja laulaa laulu musikaalista.

Minulle monologien opettelu ja vitsin kertominen ei ole kovin vaikeaa, ja olen päässyt jo hyvään alkuun yhden yhden monologin ulkoa oppimalla. Mutta täytyy tunnustaa että laulaminen tulee olemaan kidutusta niin minulle kuin kuuntelijoillekkin! Mutta menee syteen tai saveen, aion antaa sillekkin parhaimman yrityksen. Sen tekemällä voin ainakin todistaa, etten todellakaan osaa laulaa, enkä minä laulajaksi haluakkaan opiskella, ja mikäli muut kokeet menee hyvin, uskoisin voivani säilyttää paikkani luokan huipulla.

Keskiviikko:
Aamu tunti; 11.00 – 12.30 Luokka: 5

(Term 5)(Stage Combat & Vocal Character Reharsal lab) Näyttämö taistelun ja Puhe roolin harjoittelu tunti

Tämä on luokan sisäinen opiskelu aika, jolloin oppilaat on itse vastuussa opiskelusta. Siitä syystä useimmiten suurin osa luokasta ei edes vaivaudu tulemaan ja ne jotka tulee viettää tunnin juoruamalla ja aikakausi lehtiä lukemalla. Tietenkin minun pitää olla se ilon pilaaja ja yleensä menenkin eri luokkaan harjoittelemaan itsekseni.

Näyttelijän työssä ei saa lohdutuspalkintoa toiseksi tulemisesta, ja koska minulla on jo ikää 33vuotta, enkä ole koskaan ollut mikään häikäsevän kaunis prinsessa, minun pitää todellakin opiskella tosissaan, että saan kurottua taidolla sen minä iällä ja ulkonäöllä jää puuttumaan.

Torstai:
Aamu tunti; 11.00 – 13.00 Luokka: 6

(Term 6)(Emotional Risk class) Tunne riskin ottamis luokka (jälleen yksi sana hirviö)

Tämän oppitunnin päätavoittena on löytää jokaisen henkilökohtainen riskin ottamis kynnys, ja meidän luokka on varsin onnekas, koska meidän opettajana on Marcus Hogan, koulun perustaja, omistaja ja rehtori. Hänellä on paljon omakohtaista kokemusta armottomasta näyttelijä maailmasta Yhdysvalloista ja täältä Australiasta, joten hän voi varsin helposti arvioida minkälaiseen markkina rakoon kukin meistä voi kurkottaa.

Tarvitseeko mainita, että minun henkilökohtainen riskin otto kynnys on aika korkea jo ihan vaan sillä perusteella, että olen maailmalla seikkaillut itsekseni viimeiset seitsemän vuotta ja juoksen innolla päätäpahkaa kaikkien hullujen unelmieni perässä.

Silti minulle löytyy tunnilta haastetta opettelemalla laukaisemaan suuria tunteita; vihaa, rakkautta, surua, ja kaikki ne luonnolliset reaktiot, jotka olen opetellut kätkemään kivikovan tunteettoman ulkokuoreni alle. Ei se ole niin helppoa kuin luulisi, koska teko-itkulla, ei luokkaa läpäistä, vaan pitää päästä siihen pisteeseen, että voi jollottaa silmät päästä oikeasti kuin nappia painamalla.

Toinen suuri haaste on oppia luottamaan luokka kavereihin ja työ kollegoihin, ja sen todella vaikeaa, koska minä olen aina ollut varsin itsenäinen ja ”minä itte”-tyyppiä. Kun minun kaikki läheiset ihmisuhteet aina päättyy tavalla tai toisella kaaokseen and katastrofiin, joten ole alkanut itseäni suojellekseni alkanut työntää ihmisiä pois molemmin käsin. Mutta näyttelijänä osata kaatua täydellä vauhdilla ja luottaa siihen että toinen ottaa vastaan. Rankkaa! Torstai on aina vähän hektisempi, koska pitää mennä illalla takaisin kouluun.

Päivällä tuntien välissä saan joskes tehtyä töitä, mutta useimmiten aika menee koulu hommien valmisteluun ja läksyjen tekoon. Ilta tunti; 18.00 – 19.30 Luokka: 6 (Term 6)(Dialect class) Murre luokka (Ha,ha, tuo on kyllä tähän saakka huonoin suomennos!)Okei, joka tapauksessa tämän luokan tarkoituksena on opettaa Australialiset oppilaan puhumaan Amerikan murteella. Meille joille englanti on toinen kieli, opettaa minimoimaan meidän ulkomaalainen korostus. Vaikka jotkin näyttelijät kuten; Arnold Schwarzenegger ja Penelope Cruz on tulleet kuuluisaksi heidän aksentistaan riippumatta, meidän tavoittena on päästä isoimmille markkinoille oppimalla tekemään erillaisia aksentteja.Selvästikkin niillä oppilailla joitten ensimmäinen kieli on englanti, on etulyönti asema, koska heidän ei tarvitse pahemmin arvailla vaikeitten sanojen ääntämistä. Silti olen päättänyt yrittää parhaani, ja harjoitella paljon omalla ajalla, että saan pysyteltyä muun luokan perässä.Kotitehtävänä meidän pitää opetella ulkoa muutaman minuutin monologi Amerikkalaisesta elokuvasta tai TV-sarjasta, ja minä valitsin itselleni alku kohtauksen Sandra Bullockin elokuvasta While You Were Sleeping, Kun Sinä Olit Nukkumassa, suomeksi nimi on varmasti jotakin muuta, mutta kun en tiedä millä nimellä…Onneksi meidän luokassa on pari tyttöä Etelä-Amerikasta, ja heidän äidinkieli on espanja, joten en ole ainoa, jolla on ulkomaalainen korostus. Heidän kanssaan voin myöskin pitää yllä espanjan kielen taitojani. Hyvin menee, mutta menköön.

Perjantai:
Aamu tunti: 11.00 – 13.00 Luokka: 5

(Term 5)(Integrate Vocal Character) Puhe Roolin luominenNäyttelijän työssä harvemmin pääsee näyttelemään henkilöä, joka on itsensäkaltainen. Vielä harvemmin ohjaajalla on selkeä kuva siitä minkälaisen hahmon hän tahtoo roolihenkilölle, joten roolin saamiseksi koe-esiintymisessä näyttelijän pitää osata luoda useimmiten kuvitteellinen henkilö pienintä yksityskohtaa myöten.Meidän opettaja on Paul Geohaegan, jonka esiintymis taitoja voidaan myöskin ihailla paikallis televisiossa muutamissa mainoksissa, ja hän on melkein pari metrinen hujoppi, ja varsin tiukka opettaja. Hänen tunnilla opitaan pahemmin pelleilemättä, paitsi jos pelleily on osa roolihahmon olemusta.Tällä kaudella opiskellaan perus persoonallisuuksia puoli-naamioiden avustuksella, ja minun ensimmäisenä naamiona on ”Pulchinella”, ruma vääristynyt naamio, josta olen luomassa ilkeää vanhaa noitaa. Hänen nimi on Grace, hän kävelee selkä koukussa ja puhuu vihaisesti raakkumalla. Pitää kehittää vielä henkilökohtainen historia ja tavan omaisia eleitä. Hankalaa!

Viikonloppu:

Nyt on onneksi ollut varsin hiljainen viikonloppu, mikä käytännössä tarkoittaa, ettei ole ollut pahemmin työkiireitä. Paljon aikaa vain laiskotella telkkarin ja tietokoneen ääreessä, ja vihdoinkin saada kirjoitettua tämä avajais osuus minun matka seikkailuista.Ja Sunnuntai ilta päivän iloksi, kävelin entiselle asunnolle Kent Streetille, moikkaamaan vanhoja naapureita. Jason ja Steve on homo pari, je he on olleet yhdessä yli seitsemän vuotta. Tänään heillä oli hyviä uutisia, koska he olivat vihdoinkin saaneet tuotua Steven vanhan roudaus laatikon minulle nähtäväksi. Vaihdoin laatikon suoraa päätä minun pikku pakastimeen, koska minulla ei ole pakastimelle enää käyttöä ja roudaus laatikoita on vaikea löytää.Minä haluan saneerata laatikon uuteen uskoon, että voin jättää ne kamppeet mitä en ota Afrikkaan mukaan helposti varastoitavaksi. Minä aloitin laatikon kunnostuksen repimällä homeiset patja pehmusteet pois, ja aloin hioa pohjaa sileäksi hiekka paperilla. Ensi viikolla voisin ehkä jo päästä sisuksen maalaukseen, koska en aio laittaa uusia pehmusteita vanhojen tilalle.Istuin talon eturappusilla laatikkoa työstäessä, ja juttelin naapureitten kanssa. Jason ja Steve nauttivat työttömänä olosta ja pää virkana heillä on juoruaminen ja viinin maistelu aamusta iltaan. Brian on vanha mies joka ennen asui kadulla, mutta nykyisin on ilonen ja ylpeä omasta asunnostaan. Brian seuraa innolla uutisia, tulee aina antamaan meille nuoremmille tilanne tiedotuksen, kun kuulee meidät eturappusilla juttelemassa. Kerron on myös homoseksuaali nuorimies, ja asuu minun entisen asunnon alakerrassa. Kerron sai uuden työn kaupungista muutama viikko sitten, ja meidä pitäisi yrittää löytää aikaa tavata lounas tauolla, ja pitää kunnon juoruseminaari. Olisi kiva myöskin tavata Craig valokuvaaja, joka myöskin työskentelee kaupungissa. Craigilla ja Kerronilla on varsin vapaa ”ystävyys” suhde, ja he on todella hauskoja kavereita, ja heidän kanssaan voin puhua ihan mistä tahansa.Yleensä meillä on päähuvina jutella pojista ja kuulla Craigin viimeisistä valloituksista, ja kikatella ihmisten pieni mielisille asenteille. Ollaan yritetty suunnitella iltaa kaupungilla, mutta minulla on aina Perjantait aika kiireisiä. Viimeeksi olen käynyt ulkona heilumassa Perjantai-iltana Syyskuussa, kun mentiin Kerronin kanssa kahdestaan minun syntymäpäivää juhlimaan.Kuuden jälkeen kävelin takaisin kaupunkiin, ja palasin takaisin tietokoneen ääreen työskentelemään. Kiirettä pitää……sillä nuotilla, jatkuu ensi numerossa!

Matkavakuutus on kiva turva… Jos jotain katoaa, ei oma kukkaro kärsi kovin suurta kolausta. Mutta minkä arvoiseksi määrittelette hermot, joita koetellaan Thaimaalaisissa löytötavaratoimistoissa, poliisiasemilla ja sairaaloissa? Lomafiiliksiä ja hermoja ei nimittäin mikään vakuutus korvaa. Kuten ei myöskään digikameran muistikortilla olleita ainutlaatuisia lomakuvia.

Poliisiraportti

Huomattiin laukun katoaminen Bangkokin lentokentällä, check in -jonossa, kun olimme nousemassa Koh Samuin koneeseen. Siinä vaiheessa pulssi nousi melkoisesti. Olisiko taksiin jääneessä laukussa sairaan matkaseuralaisemme lääkkeet? Entä passit? Lentoliput? Ei. ONNEKSI mitään oikeasti tärkeää ei kadonnut! Osa lääkkeistä kyllä, mutta toiseen laukkuun oli jäänyt riittävästi, jotta voisimme lähteä saarille.

Jatkoimme siis matkaa Koh Samuin kautta Koh Phanganille. Bangkokin lentokenttävirkailija neuvoi ottamaan yhteyttä Samuin löytötavarapisteeseen ja lupasi ilmoittaa sinne mikäli laukku sattuisi löytymään. Ennen koneen lähtöä kerkesimme myös soittamaan hotellille ja he lupasivat tutkia turvakameroiden nauhat, jos vaikka niistä näkyisi taksin rekisterinumero.

Samuilla koko asiasta ei tunnuttu tietävän yhtään mitään ja meillä oli jo kiire siirtyä Phanganin lauttaan. Jätimme kuitenkin yhteystietomme löytötavaratoimistoon. Saimme myös kuulla, ettei Hotellin turvakameranauhoista saatu selville taksin rekisterinumeroa. Eli laukun takaisin saaminen alkoi tuntua mahdottomalta tehtävältä.

Seuraava toimenpide oli soitto omaan vakuutusyhtiöön. Kuulimme, että katoamisesta pitää tehdä poliisi-ilmoitus. Niinpä yritimme soittaa lukemattomia kertoja Bangkokin lentokentän turistipoliisille, mutta se oli täysin turhaa. Ketään ei vastaa siellä puhelimeen.

Seuraavaksi marssimme Koh Phanganin poliisiasemalle. Siellä oli niin pitkä jono, että päätimme tulla seuraavana päivänä uudelleen. Seuraavana päivänä pääsimmekin viranomaisten juttusille, mutta meita neuvottiin kääntymään Koh Samuin turistipoliisin puoleen. Kerroimme lentävämme kotiin Bangkokin kautta, jolloin poliisi neuvoi meitä kääntymään vasta kotimatkalla Bangkokin lentokenttäpoliisin puoleen.

Ja näin teimmekin. Suvarnabhumin lentokentän turistipoliisissa tosin sanottiin, ettei esimies ole paikalla ja meitä neuvottiin kääntymään hotellimme lähellä olevan paikallisen poliisiaseman puoleen. Niinpä menimme seuraavaksi sinne ja saimme pitkän selvittelyn jälkeen thaimaan kielisen raportin matkalaukun katoamisesta. En nyt jaksa tarkemmin selostaa, mutta vaikeaa se oli!

Lääkkeet

Vaikka matkavakuutusasia oli tässä vaiheessa saatu kuntoon, oli vielä yksi asia hoidettavana. Nimittäin laukun mukana kadonneet lääkkeet. Niiden hankkiminen Bangkokista oli melkoinen ponnistus. Menimme isoon sairaalakompleksiin, jossa meitä juoksutettiin huoneesta toiseen niin kauan, ettei kukaan enää pysynyt kärryillä siitä missä olimme olleet ja mihin meidän piti mennä. Oikeasti – jouduimme käymään varmaan 20 eri vastaanottotiskiä läpi ennenkuin pääsimme lääkärin puheille saimme uudet reseptit. Todella rasittava kokemus.

Voitte varmaan uskoa miten hyvältä Chang maistui tuon kokemuksen jälkeen! Tästedes matkatavaroista tulee varmaan pidettyä aika paljon tarkemmin huolta…

Nassau vastaa aikalailla sitä mitä paikan olettikin olevan. Kaikki on todella upscale turismiin suunnattua, toisinsanoen hemmetin kallista. Bahaman hallitus tarkoituksella ajaa asioita siihen suuntaan että tänne ei ihan taviksilla ole paljon asiaa. Yksi konkreettinen esimerkki tästä on se, että hotellit ja majatalot eivät saa järjestää omia shuttlekuljetuksia, jotta taksikuskiraukoilta ei mene leipä suusta. Paikalliset taksikuskit luultavasti tienaavat enemmän kuin keskiverto diplomi-insinööri Suomessa. 2 mailin taksimatka = 20 USD, joten katteet on kohdallaan.

Kalleus pätee kaikkeen muuhunkin, ruoka on järjettömän hintaista. Paikallinen ‘halvan oloinen’ lounasravintola tarjoaa lounasta alkaen USD 12 ja aina 30 USD asti. Kahvikuppi oli hulppeat 5 USD. Illallisvaihtoehdot olivat 8 USD pikaruokala tai sitten 25 USD perusravintola tai 45 USD ‘hieno’ illallinen.

Yritettiin kovasti välttää älytöntä rahankulutusta menemällä paikalliseen ruokakauppaan ostamaan omat ruoat, mutta tämä ei paljon auttanut, vaan hinnat olivat täälläkin niin korkeat, että iso osa ruokatarvikkeista palautettiin hyllyyn hintalapun nähtyämme.

Joku vetää kovat rahat välistä ruokabisneksessä, sillä USA itärannikko on vain 80 mailin päässä eikä välimatka mitenkään yksinään selitä näin käsittämättömiä hintoja (moninkertaiset USA:aan verrattuna).

Joka tapauksessa pointti on se, että täällä on prkleen kallista. Mutta onko kaikki sen arvoista? Lyhyt vastaus: ei missään nimessä. Hinta-laatusuhteessa Bahama on kyllä lähes mitä tahansa muuta vastaavaa paikkaa tolkuttomasti jäljessä. Bahaman valttina on todella hienot vedet ja biitsit. Rannat ja snorklausvedet on parhaimpia mitä olen koskaan nähnyt missään. Rannikko on todella kaunista katseltavaa.

Tässä tiivistelmä plussista ja miinuksista:

MIINUKSET

-!%€!&:n kallista
-Ei juurikaan paikallista kulttuuria
-Yleisesti aika kehno ja välinpitämätön palvelu
-SURKEA yöelämä, lähes kaikki pääkaupungin ravintolat olivat kiinni klo 20:00
-Ei juurikaan maanpäällistä nähtävää
-Turistilaumat risteilyiltä yms

PLUSSAT

-Puhtaat, loistavat uimarannat
-Kristallinkirkkaat snorkkelointivedet
-Parhaita paikkoja maailmassa nähdä haita
-All-inclusive ökyhotelleissa viihtyvien paratiisi

HUOM. tämä siis ainoastaan pääkaupungista Nassausta, eikä toki koko Bahamaa kattava lista.

Reissun kohokohta oli Stuart’s coven kautta järjestetty haisukellus. Kyseessä on siis tapahtuma, jossa isokokoinen sukellusalus ahdetaan täyteen sukeltajia (noin 15 kpl) ja sitten tarjotaan paikallisille caribbean reef sharkeille herkullinen kalanpäälounas. Operaatio koostuu kahdesta sukelluksesta; ensimmäisellä totuttaudutaan haiden seuraan normaalin sukelluksen avulla, hait tietävät mistä on kyse ja että kohta on ruokaa tulossa ja seuraavat ryhmää sukelluksen aikana. Tässä vaiheessa hait pitävät kohteliaasti noin 2 metrin etäisyyden sukeltajiin. Haita parveili ympärillä noin parikymmentä. Toisessa vaihessa sitten tuodaan paikalle laatikollinen kalanpäitä, joita syötetään kepin avulla nälkäisille haiparoille. Tässä vaiheessa haiden lukumäärä about tuplaantuu ja ne tulevat todella lähelle ja jopa koskettavat sukeltaji. Turistit istuvat kädet visusti piilossa ruokkijan ympärillä. Itselleni kävi tällä sukelluksella perinteinen kämmi: heti kun pääsin pohjalle ja olin valmiina ottamaan elämäni haikuvat, huomasin että kamerasta on akku loppu (!#%&). Sain onneksi kuitenkin muutaman hyvän otoksen ekalta sukellukseta.

Toinen mainitsemisen arvoinen paikka on Paradise Island, joka on pieni saari Nassaun edustalla. Saaren on vallannut älyttömin resort hotelli mitä olen koskaan nähnyt. Paikka on nimeltään Atlantis ja se on rakennettu Atlantiksen tarun perusteella. Kompleksissa on 3000 huonetta, kymmeniä ravintoloita ja baareja, iso määrä erilaisia vesiliukumäkiä ja maailman suurin ‘Open water marine habitat’ täynnä haita ja muita meren örkkejä. Kävelin lasten kanssa paikan läpi meininkiä ihmetellen ja pakko myöntää että oli kyllä näkemisen arvoinen mesta. Koko paradise islandilla asuminen tarkoittaa kyllä sitä paikallista kulttuuria ei varmasti tule näkemään tipan vertaa (tosin on se aika vaikeaa ihan muuallakin Nassaussa asuessa).

Tätä kirjoittaessa olemme jo siirtyneet eteenpäin, Eluthrea islandille, joka on yksi monista Bahaman Out Islandeista. Totuttuun tapaan tänne siirtyminen oli erittäin edullista, 2h lauttamatka 2 aikuiselta ja 2 lapselta oli vaivaiset USD 380. Tarina siis jatkuu pian, mutta ennakkoon voin raportoida että kokemukset ovat olleet erittäin positiivisia.

-Kaitsu

Jäin pois longtailboat:in kyydistä seuraavalla pysäkillä, joka ei ollutkaan etsimäni Railay, joka olisi ollut yksi kallion kolo edemmäs. Rannat siis sijaitsevat suurten kallioiden katveessa ja nämä kalliot tekevät alueesta suositun kiipeilypaikan.

Minua odottikin seuraavaksi pikakurssi kiipeilyyn. Illan hämärtyessä kyydit takaisin Ao Nang:iin muuttuivat hintavimmiksi ja seuraavalta Rai Lay Beachilta todennäköisesti saisi suuremman porukan veneeseen ja siten myös kustannukset jaettua. Tai näin tapaamani kiipeilijäkaksikko kertoi. Toiselle rannalle olisi kahdenkymmenen minuutin matka, mutta jos oisin tiennyt polun luonteen olisin ehkä pulittanut venekyydistä vähän enemmän.

Polun alku ei näyttänyt kovin lupaavalta ja olinkin jo aiemmin käynyt ottamassa kuvan paikasta. Tosin ei nyt ihan pystysuoraa seinää pitkin tarvitsisi kiivetä. Nyt oli jo pilkkopimeää ja ammattilaisten otsalamppujen valossa etsin släpäreilläni tukevia kohtia joille astua. Onneksi vaikean alun jälkeen rinteestä löytyi tukeva köysi, joka katosi jonnekin ylös pimeyteen. Siitä tukea ottamalla ja kavereiden näyttäessä hyviä askelpaikkoja taiteilin olemukseni polun lakipisteeseen. Välillä piti huilia kivien katvessa, koska kapealla polulla oli liikennettä molempiin suuntiin.

Laskeutuminen olikin sitten helpompaa, taas köysi apuna, ja viimeinkin jalkojen alla oli tukevaa Rai Lay beachin hiekkaa. Pienet valkoiset ravut vilistivät kuopistaan kohti merta otsalamppujen valokiilassa.

Kylmä Singha-olut korjasi alkavan nestehukan ja tuijotin merelle kuunnellen rantaan käyviä aaltoja, taustalta kuului vaimeasti ravintoloiden musiikki. Tunnin rentouduttuamme saimme tarpeeksi porukkaa kasaan ja palasimme yön pimeydessä Ao Nang:iin. Aamulla olin vielä Phi Phi saarella mutta päivään kuului niin paljon toimintaa, joten tuntui siltä, että olisin ollut Ao Nang:ssa jo paljon kauemmin.

Vietin vielä Ao Nangissa yhden päivän snorklaten ja sitten matka vei maateitse Phuketin Karon Beachille. Phuketistä löytyy rantoja jokaiseen makuun ja jos Patong Beachin hulina on liikaa, kannattaa suunnistaa etelämmäksi Karon- tai Kata Beachille.

Viimeisenä iltana yllätti sade ja sen loppumista odotellessa vietin aikaa norjalaisen Terjen omistamassa hotelli/ravintolassa, pelaten shakkia. Terje rökitti minut 10-0, mutta silti kannattaa katsastaa paikka, jos etsii siistiä majoitusta Kata Beachilta. Itse yövyin Karonin Pineapple 2:ssa. Kahden hengen huone tuulettimella ja omalla wc:llä, siisti paikka, 400 Baht:ia yö.

Viimein koitti päivä jolloin Tiikeri vei minut takaisin tämän hetkiseen kotiini, Singaporeen. Kaikenkaikkiaan viikon viisuminuusimisreissu Thaimaahan oli jotain mitä en hetkeen unohda. Luonto, ystävälliset ihmiset, yöelämä, rannat, uiminen… Niin ehkä kontrasti Singaporeen on niin suuri näiden kahden maan välillä. Kop kun ka Thaimaa.

.
.
.

Takaisin Singaporessa. Seuraavaksi pakenen Singaporen säännöllisyyttä Malesiaan…

Bahamasta tulee useimmille mieleen kallis turistirysä joka on täynnä jenkkejä, mikä kyllä pitääkin paikkansa Grand Bahaman / Freeportin suhteen. Kyseiset saaret ovat lähes jokaisen itärannikolta lähtevän risteilyaluksen pysähtymissatamia. Myös Nassau on aikamoinen turismikeskus ja hinnat on pilvissä. Näistä syistä johtuen ei ole oikeastaan koskaan tullut vakavasti harkittua Bahamaa lomakohteena.

Nyt kuitenkin tilaisuuden tullen on tullut tutustuttua paikkaan vähän tarkemmin. Kaikeksi onneksi tuosta turistihelvetistä pääsee aika helposti eroon menemällä Bahaman Out islandseille, eli periaatteessa mikä tahansa muu saari kuin Grand Bahama / New Providence. Valinnanvaraa riittää, sillä saaria alueella on noin 700. Näistä kuitenkin vain pieni osa on asuttuja.

Korkeat hinnat ovat edelleenkin ongelma myös näillä kauempana olevilla saarilla. Telttailu on koko Bahamalla laissa kiellettyä, koska valtio yrittää ohjata matkailijat mahdollisimman kalliisiin resortteihin. Itse päädyimme viettämään maksimiajan matkasta Eleuthera nimisellä saarella, josta löytyi netin perusteella koko saariryhmän halvin majoitus paikka Surfer’s haven (http://www.surfershavenbahamas.com/). 4 hengen perheeltä asuminen kustantaa 100 USD, koska joudumme ottamaan kaksi huonetta. Myös halvempia vaihtoehtoja on tarjolla, ne eivät vain olleet vapaana tällä hetkellä (alk. 25 USD / yö).

Bahamas on maailman parhaita paikkoja nähdä haita luonnossa. Ympäristön vedet oikein kuhisevat varsinkin Caribbean reef sharkkeja, jotka ovat ihan kivan kokoisia otuksia (max 3m). Myös tiikerihaita, hammerheadeja ja muita perinteikkäämpiä haita on tarjolla onnekkaille.

Suunnitelmissa onkin tehdä perinteikäs haisukellus Nassaulla (http://www.stuartcove.com/). Operaatio koostuu kahdesta sukelluksesta, joista ensimmäinen tehdään ilman ruokintaa ja tarkoitus on tutustua haiden kanssa molemminpuolin. Seuraavalla sukelluksella sitten istutaan pohjalla ihmettelemässä haiden ruokailutapoja, ottamalla valokuvia, jne.

Sain Etelä-Afrikassa hyvän luennon haiden ruokinnasta aiheutuvista ongelmista alueella. Käsittääkeni Bahamalla näitä ongelmia ei kuitenkaan ole, vaan hait ovat erittäin hyväkäytöksisiä ja totteuneita tapahtumaan vuosien järjestelmällisen ruokinnan jälkeen. Ruokinnasta ei pitäisi aiheutua suuria ongelmia kenellekään taholle.

Itse toki mieluummin sukellan haiden kanssa täysin luonnollisessa ympäristössä ilman mitään eritysiä houkuttimia, mutta pakko myöntää että tämänkaltainen tapahtuma tarjoaa varmasti mahtavia kuvausmahdollisuuksia eikä tätä tilaisuutta voi jättää käyttämättä… Näitä kuvia / videoita nähdään näillä sivuilla toivottavasti pian (olettaen että selviämme tilanteesta hengissä).

Toinen sukelluskohokohta on Eleutheralla oleva ‘Current cut’ -kohde, jonka on sanottu olevan maailman top 10 sukellusten joukossa. Kyseessä on kapea kanava saaren läpi, jossa virtaa 2h vuoroveden molemmin puolin 7-10 solmun virtaus, joka vikilee otuksia Mako sharkeista rauskuihin ja muihin kavereihin. Noin kilometrin matka taittuu virrassa muutamassa minuutissa. http://www.discover-eleuthera-bahamas.com/current-cut.html.

Muu aika matkasta on tarkoitus viettää rennosti saaria tutkimalla, snorkkeloimalla ja valokuvia ottamalla.

JFK:lle laskeutuessamme matkaan oli kulunut jo hieman reilu 12 tuntia. Väsymys alkoi painaa, mutta edessä oli 17 tunnin venailu ennen LOT Polish Airlinesin lentoa Varsovaan. Oli nimittäin erinäisistä syistä käynyt niin, että olin päätynyt ostamaan LOT:n sivuilta menolipun JFK-HEL via WAW. Hintaa piletille kertyi 379€, mitä pidän varsin kohtuullisena. Joka tapauksessa lennon lähtöön oli siis reilusti aikaa kuten myös checkaukseen. Kun sain rinkkani hihnalta kävi selväksi, että tuon ajan tulisin viettämään JFK:n terminal nelosessa läpimärän ja täten varsin painavan rinkkani kanssa. Ilmeisesti se oli kastunut joko San Joséssa ladatessa tai New Yorkissa unladatessa, sillä myös siellä satoi.

Onneksi kyseisen terminaalin ravintolat ja kaupat sijaitsevat siten, että niihin pääsee käsiksi ennen checkausta ja turvatarkastusta. Päädyin siis juomaan Brooklyn Breweryn tuotteita kunnes kuvittelin olevani valmis nukahtamaan betoniselle penkille. Nukahdinkin, mutta unta ei kovin kauan riittänyt. Aika menikin vuorotellessa penkin ja ravintoloiden välillä, tasaisesti mutta hitaasti.

17 tunnin venauksessa oli ainoastaan se hyvä puoli, että rinkkani ehti kuivahtaa vain hieman reilu 20 kiloiseksi. Luonnollisesti olin myös ensimmäisenä checkaamassa ineen LO 007ään.

Kulkuneuvona Varsovaan toimi Boeing 767-300. Tarkemmin kuvattuna aika loppuun rässitty sellainen. Eikä koko lennossa ollut oikein mitään kehuttavaa eikä asiaa helpottanut yhtään infernaaliseksi muuttunut väsymykseni. Perille kuitenkin päästiin.

Varsovassa ei venailua ollutkaan kuin kaksi tuntia ja Blue1sen lähtiessä aikataulunsa mukaisesti, se myös saapui Helsinkiin siinä. Rinkka hihnalta, huterin askelin Finnairin bussille ja niin olin himassa noin 45 tuntia Mirafloresista lähtöni jälkeen. Väsytti aivan helvetillisesti ja onneksi ehdin nukkua kolme tuntia ennen kuin olikin pakko raahautua suihkun kautta 11 tunnin yövuoroon. Kyseisestä työvuorosta ei juuri muistikuvia olekaan.

Täytyy oikein tähän loppuun laittaa itselleni muistutus; Älä venytä lomiasi duuniin menoon saakka. Palaa ennemmin päivää aiemmin!

Toki lentokentältä Centroon ja Mirafloresiin pääsee myös kimppaminibussilla tai taksilla, mutta kymmenen taalan hinta tuntui varsin kohtuulliselta ja säätämistä ei täten joutunut aamuvarhaisella harjoittamaan. Tilauskyyti tuntui myös sopivan pehmeältä laskulta uuteen miljoonakaupunkiin. Ja myös oli sitä.

Reilu puolituntia ajeltuamme José kurvasi paskaksi rässityn kaaransa hostellin eteen. HictchHikers sijaitsee rauhallisella alueella kävelymatkan päässä Mirafloresin “keskustasta”. Mestaa ympäröi noin kolme metriä korkea muuri ja sen päälle oli asennettu piikkilanka- ja lasimurskahässäkkä. Jos nuo seikat eivät vielä saa oloa tuntumaan turvalliselta, niin lisätään päälle vielä sisäänpääsyrituaalit…

1. Paina summeria

2. Venaa henkilökuntaa joka paikalle päästyään tarkistaa lärvikertoimesi metalliovessa olevasta pikkiriikkisestä luukusta

3. Jos naama miellyttää niin pääset sisään.

Vankilamaisesta ulkonäöstä huolimatta HitchHikers on ihan rela mesta. Henkilökunta on asiallista ja puhuu englantiakin. Itse jouduin venaamaan huoneen vapautumista varhaisesta saapumisajankohdastani johtuen. Tähän tarjottiin dormista sänky joka tulikin tarpeeseen. Myös herätys kuului palveluun huoneen vapauduttua. Olin varannut siis yhden hengen huoneen privaattikylppärillä, mutta sain pihalla olevan kolmen hengen mökin ilman kylppäriä. Toki ainoastaan omaan käyttööni. Olen melko varma ettei koko mestassa edes ole privaatteja kylppäreitä eli ei kannata yllättyä jos kohtaa saman kuin minä.

HitchHikers on kuitenkin asiallinen mesta ja kimppakylppärit on varustettu suihkulla josta tuuppaa kuumaa vettä ympäri vuorokauden. Viemäreiden vedossa voisi olla toivomisen varaa, sillä ainakin yksi pönttö olisi todennäköisesti mennyt tukkoon vaikka virtsasta… puhumattakaan ripulista!

Otin hätäiset lisäpäivätirsat ja suihkun ennen kuin lähdin tutkailemaan ympäristöä. Kyseessä oli ensimmäinen visiittini Limaan ellei yhtä lentokentällä vietettyä yötä lasketa. Ja sitä ei lasketa. Ja jotta turvallisuudentunne saataisiin hitsattua ylänakkiin oikein kunnolla, niin HitchHikersista ei myöskään pääse ulos ellei ensin paina summeria, sitten venaa henkilökuntaa joka sitten ystävällisesti laskee matkailijan oman onnensa nojaan. Jokseensakin paranoidista enkä ole vastaavaan hostelliksi kutsuttuun vankilaan törmännyt kuin San Joséssa majoittuessani pariksi päiväksi Hostel Pangeaan. Viimeiksi mainitussa oli jopa baari jota ei saanut käyttää kuin mestassa yöpyvät “vangit”! Tosi komeeta!?!?!?

Kävelin ensin Tyynenmeren rannalle, sillä tiesin kuvien perusteella maiseman olevan vaikuttava. Parin korttelin päässä joku paikallinen sälli hitsasi seuraan ja yritti väkisin myydä huimausaineita. Kieltäydyin kohteliaasti ja jatkoin matkaa. Päästyäni lähelle rantaa äkkäsin samaisen heebon notkuvan ja seurailevan kulkuani. Se oli ilmeisesti kipaissut korttelin ympäri puolijuoksua ja lähti nyt seuraamaan meikäläistä. Asia kävi pian varsin selväksi, että juuri näin hän oli syystä tai toisesta päättänyt tehdä. Kun olin päässyt yhden rotkon ylittävän sillan puoliväliin, pysähdyin ja käännyin tuijottamaan stalkkeria. Jäbältä meni hieman pasmat sekaisin sillä ensin se pysähtyi, jatkoi sitten pari askelta kohti, kääntyi ja lähti läiskimään vastakkaiseen suuntaan. Hyvä niin. Olin jo siis aivan rannassa eikä kuvista tuttu maisema livenä pettänyt. Vaikuttava se oli! Miraflores loppuu usean kymmenen metrin suoraan pudotukseen jonka pohjalla valtameri pauhaa. Ylös on rakennettu kävelytie jota minäkin päädyin dallaamaan. Liitovarjoilijat kiikkuivat suotuisien tuulien ja nosteiden avulla ilmassa lähes paikallaan ja alhaalla surffareiden joukko päästeli laudoillaan menemään. Oli jees feelis.

Kävelytie johti Larcomar-ostariin joka on rakennettu rinteeseen. Monesta kahvilasta ja ravintolasta avautuu todella magea maisema merelle ja tarjolla on myös Hooters joka taannee ainakin jonkinlaiset maisemat yölläkin. Muuten ostarin tarjonta oli aika tavallista ja melko kallistakin. Poikkeuksena Food Court jossa erilaiset ketjut olivat standardihinnoillaan hyvin edustettuina.

Skannasin Mirafloresia vielä pari tuntia ennen pimeän laskeutumista ja yöelämään siirtymistä. Tämä oli tehtävä kämpän kautta, sillä kaupunkiin tuli välittömästi viileä kun aurinko alkoi painua Tyyneen valtamereen. Tämä yllätti meitsin täysin, sillä Limahan ei kovin kaukana päiväntasaajalta sijaitse! Nykyisen käsitykseni mukaan kylmät merivirrat ovat syy tähän vastenmieliseen ilmiöön.

Rotsi siis päälle ja nuotit respan misulta. Berlin:llä kuulemma oli baareja ja sitä jatkamalla päätyisi Pizza streetille. Ihan bueno mulle, sillä mitään aamuun saakka jatkuvaa rundia ei ollut suunnitelmissa. Päädyin yksi bisse per paikka ratkaisuun ja hitaasti mutta varmasti saavutin Pizza streetin. Kyseessä on kävelykadunpätkä jolta löytyy kymmenittäin pizzapajoja sekä muutamat pubit ja yökerhot. Jengiä oli kulussa reilusti, mutta ei Calle de las Pizzas oikein meitsin mesta ollut. Hetken lähikortteleita skannattuani huomasin vain 20 metriä Calle de las Pizzasista avoimen ovan josta pilkotti Motörheadin seinävaate. Ei voi mennä vituiks ajattelin astuessani sisään.

Paikka oli melko hämärä (yllätys!), luolamainen (tosiylläri!) baari jossa raikasi heavy metal. Asiakkaat olivat uskollisesti pukeutuneet scenen edellyttämällä tavalla ja kun alkoholi vielä osoittautui huomattavasti muita lähistöllä sijaitsevia baareja edullisemmaksi, niin mä jäin sinne. Iso tappi olutta kustansi 6 solia ja jarrallinen Cuba Libreä irtosi 15 solilla… Ja ihan itse sai vaikuttaa rommin määrään tuossa 1,5 litraisen jarran operoinnin yhteydessä. Kun levyhyllystä löytyi vielä kaksi ensimmäistä The Hellacopterts-albumia ja niitä vieraan toiveesta myös soitettiin, niin rentouttava iltahan siitä kehkeytyi. Jopa niin rentouttava, ettei paluumatkasta HitchHikersiin ole jäänyt mitään kerrottavaa.

Seuraavana aamuna aamiaiset missattuani päätin suorittaa viimeiset shopautukset. Tähän Miraflores tarjosi välttävät puitteet. Ripleyn ja Saga Falabellan tavaratalojen lisäksi tarjolla on varsin laaja artesaanivyöhyke. Ja kun oli vielä joku alennushämzi päällänsä, niin kaikenlaista rättiä itselle ja tuliasiksi tuli hankittua. Tarkoitus oli ollut poiketa myös melko lähellä sijaitsevassa Barrancon kaupunginosassa, mutta eihän niiden kassien kanssa pirukaan olisi mihinkään muualle mennyt kuin kämpille. Ja sitten alkoikin taas hämärtymään eli oli aika vetää takki päälle.

Tyyppäsin illalla muutaman uuden baarin Mirafloresissa, mutta päädyin lopuksi taas samaiseiseen heavy metal-baariin Pizza Streetin kupeeseen. Tällä kertaa viereeni istui erittäin sujuvasti englantia puhunut jäbä. Se veti kaksin käsin Cuba Libre-kannuja ja selitti ummet ja lammet kaikesta ja kaikista. Olin jo noin sata prosenttisen varma, että kyseessä on psyykkisistä häiriöistä kärsivä henkilö kun hän ilmoitti vihaavansa mielisairaaloita ja syövänsä Leponexia vain 800 milligrammaa vuorokaudessa. Hyvin näytti kuitenkin lääkkeellä olevan vastetta ja jutussa pysyi kärryillä ilman lääkitystäkin. Ja tuli kyllä selväksi Perun historia, poliittinen eilinen, nykypäivä ja huominen sekä muut tärkeät ja mieltäni askarruttaneet kysymykset.

Seuraavana aamuna saapui mestoille myös erähenkinen ystäväni. Pieni aamukävely ja otimme taksin centroon. Paikallisten tolppahomojen kanssa saattaa mennä hermo. Limassa nimittäin vähintään joka toinen auto on taksi ainakin osaaikaisesti. Mittareita ei luonnollisestikaan ole eli hinta pitää sopia etukäteen. Ne taas vaihtelevat eli ennen matkaan pääsemistä joutuu ajoittain pysäyttelemään autoja useampia ennen kohtuuhintaisen kyydin löytymistä. Larcomarin hoodeilta centroon hinnat vaihtelivat kuskin mukaan 35 solista kymppiin. Ei siis kallista, mutta ei sitä viitsi ihan turhaankaan maksaa. Jos ei hinta päätä huimaa, niin ei huimaa pirssien kuntokaan. Lähes jokaisen limalaisen auton kyljet, nokka ja perä on jotenkin onnistuttu rusentamaan niin, että sen sisätilojen koko on pienentynyt ainakin kuution! Jos syy ei ole jatkuvan monotuksen, niin jos joku pystyy selittämään miten autot saavuttavat rusinamaisen muotonsa, olen kiinnostunut.

Liman keskusta on täynnä espanjalaisten rakentamia taloja ja ne on restauroitu todella hienosti. Itselleni oli yllätys, että centro on niin edustavassa kondiksessa. Myös ilma oli huomattavasti Mirafloresia lämpimämpi vaikka matkaa mestojen välillä ei ole kuin joku kymmenen kilsaa. Ohjelma koostui dallailusta, pällistelystä ja yhdestä terassista. Tämä riitti aikaansaamaan mestasta positiivisen kuvan.

Ikävä kyllä seuraavan päivän ainoa ohjelma oli lentokentälle siirtyminen… aamulla! Vaikka sunnuntaina Mirafloresissa oli paljon vähemmän ihmisiä kulussa kuin kahtena edellisenä iltana, asia harmitti kovasti. Ehdimme kuitenkin bongata parit terassit, iltakirpparin ja Tequila Rocks-yökerhon joka osoittautui olevan prostituoitujenkin suosiossa… tai ainakin tuona sunnuntaina lähinnä heidän suosiossaan.

Joskus kello 2:00 kieppeillä olimmekin jo takaisin vankilassamme, jossa nyt jaoimme saman “sellin”. Uni ei tosin ollut kovin laadukasta johtuen takaraivossa takovasta perusteettomasta myöhästymisenpelosta. Ja niin olin matkalla takaisin lentokentälle samaisen kuskin samaisella kotterolla kuin sieltä saavuinkin. Aika reilusti kävi kateeksi ystävääni joka jatkoi seuraavana päivänä matkaansa kohti Buenos Airesia!

Autokyyti Mirafloresista lentokentälle oli kotimatkani iisein etappi. Sen muusta kulusta lisää Minitrippi Lattareihin osa 8:ssa.

Jo ensimmäisenä päivänä huomasin et reissusta voi tulla ikävä,paikalliset aloittivat huutelun heti hotellin ovella.Ajattelin et tää on näit kulttuuri juttui jotka menee ohi kun ovat nähneet mut muutaman kerran,mut ei kokonaisen viikon sain vastailla typeriin kysymyksiin taukoamatta.Kävelin sivukujia tarkoituksenani eksyä,mut koko reissun aikana en saanu kävellä metriäkään rauhassa.En tiiä miten se jossain muualla on mut oli kovin ikävää kuulla sama kysymys kertatoisensa jälkeen…Mikä toi on?(tarkoittaen mun puolen metrin skegee),Mitä se tarkoittaa?,Onko se hiuksia vai…? Lisäksi arabian kieliset jutut päälle.Äärimmäisen rasittavaa!                                                                                                                                Hinnoittelu oli  kymmenkertainen paikallisiin nähden.Systeemi oli et paikalliset toimivat välikätenä kauppiaiden kanssa, jolloin hinta saattoi pudota puolella…jos oli hyvä tuuri.Jos halusi itse ostaa vaikka tupakka-askin se maksoi 10 egyptin puntaa,ellei sit halunnu viettää liikkeessä muutamaa tuntia tinkien,silloin sen saattoi saada 5(kun paikallinen maksoi 2)Ostoksissa tuli monta kertaa ikävä R-kioskia.Kadut olivat täynnä hevoskärryjä jotka ahdistelivat turisteja säälimättä.   Itse päätin jo ensimmäisenä päivänä etten tue heitä nähtyäni paikat joissa hevosia pidetään.Tuossa maailman kolkassa ei paljon eläinten kivut kiinnosta isäntiään…                                                                                                                              Tutustuin onneksi toisena päivänä taksikuskiin,joka osottautui loistotyypiksi.Teimme päivittäin reissuja temppeleille ja hautamonumenteille.Aluksi nähtävyyksien takia-mutta loppuviikolla taksi oli ainoa paikka jossa sai olla rauhassa.Vaikka kuski varmasti otti yli hintaa(kusetus on syvällä noissa juurissa) reissut tulivat n. puolet halvemmaksi kuin matkatoimiston.                                                                                                                                                                                      Vaikka koin lomaviikon ahdistavaksi ja olin onnellinen kun pääsin kotoisiin maisemiin koen että tälläkin matkalla oli tarkoitus.Ainakin tiedän etten lähde Egyptiin pitkään aikaan,ehken enää koskaan.Ja kaikella oli käänteispsykologinen vaikutus-on kivaa kun kaikki Helsingin ihmiset eivät kysy samaa asiaa,on kiva käydä ärrällä ja jatkaa matkaa heti kun haluaa.On jopa kiva mennä takas duuniin.Ehkä aika lopulta kultaa muistot,ehkei tarvitse lopuksi iäksi katkeroitua(vai seuraavan kerran kun nään egyptiläisen saatanko hänet helsingin halki tivaten typeriä,tehden palveluksia vastoin hänen tahtoaan,vaikeuttaen hänen elämäänsä kohtuuttomasti…käsi ojossa rahaa pyytäen,)….vitsivitsi.

Koh Phanganin nopeaa kehitystä on tullut seurattua pelonsekaisin tuntein jo kahdeksan vuoden ajan, mutta edelleen se on rakkain matkakohde koko maailmassa (jos kauniita kesäpäiviä mökillä ei lasketa mukaan).

Tällä reissulla tein jälleen visiitit kaikille kolmelle itä-puolen saarelle eli Koh Taolle, Koh Samuille ja Koh Phanganille. Phangan oli näistä jälleen ainoa, joissa tunsin oikeasti viihtyväni. Vaikka moni asia on saarella muuttunut, on perusasiat säilyneet. Saarella on rento ja hyvä olla kunhan jättää Haad Rinin käynnit minimiin.

Majoituttiin kauniissa ja rauhallisessa Phangan Tropicana -resortissa, joka on kävelymatkan päässä Thongsalasta. Todella isot ja siistit bungat maksoi 600 batia päivältä. Viereinen Coco Garden tuli myös tutuksi ja sen ravintola on myös suositusten arvoinen.

10 päivää Phanganilla hujahti hetkessä ja aika kului perusharrastusten parissa (riippukeinuminen, mopoilu, rannalla palloilu jne). Myös Korean BBQ:ssa käytiin syömässä pariin otteeseen.

Long tail kayak

Reissun ehkä hienoin juttu oli se, että tutustuttiin Thongsalassa sijaitsevan Nong Tang -kalaravintolan isäntään, joka opasti meidät paikallisen kalastuksen saloihin Thongsalan satamalaiturilla.

Ja kalastamamme eväät isäntä paisteli meille myöhemmin omassa Nong Tangin barbequessaan.

The kalastaja..

..ja Thongsalan laiturilta itse pyydetty Snapper.

Tästä ravintolasta saa muuten todella hyvää ruokaa! Suosittelemme.

Yksi pieni vahinkokin saarella pääsi käymään, kun valtava (ainakin kaksi kertaa sen snapperin kokoinen) Heineken-pullo hyökkäsi jalan kimppuun satamalaiturilla. Kohtuullisella verenvuodatuksella, tikeillä ja antibiottikuurilla siitäkin onneksi selvittiin

Phanganilta lähdettiin viimein haikein mielin Seatran -botskilla, joka muuten osoittautui mukavammaksi kuin aiemmin testaamani Songserm tai Lomprayah -laivueet.

Mutta siinäpä ne tärkeimmät muistelot tämän vuoden reissulta. Phangan on päällystetyistä teistään, liikennevaloistaan, ärysyttävistä vesiskoottereistaan ja lukuisista muista uudistuksistaan huolimatta edelleen SE paikka, jonne tulee kaipuu kun syysmasennus Suomessa iskee. Minkäs sille voi, että joihinkin asioihin sitä vain rakastuu…

“Kopteri lähtee – aikaa kolme minuuttia!”

Ainiin ja vielä yksi muistiinpano… 3-litrainen kalastajamallinen Chevrolet kustansi 1500 batia per päivä. Automaattivaihteisesta, ilmastoidusta ja neliovisesta laatukiesistä se oli mielestäni varsin kohtuullinen hinta.

Matkamittarin jutuissa usein mainittu “Razza” tarjoaa hintaansa nähden loistavat asumispalvelut keskellä Bangkokin vilinää, mutta kuitenkin yhdellä sen hiljaisimmista kujista. Oikeastaan ainoa huono puoli talossa onkin se, etteivät edes taksikuskit meinaa löytää sinne.

Tällä reissulla talosta löytyi myös täysin uusi ominaisuus: 17. kerroksen yhteisparveke. Hienot maisemat ja paljon kauniita kukkia!

Toinen uusi elämys oli kaksi erillistä huonetta yhdistävä väliovi, jonka avaamalla saatiin käyttöön aito kaksio! Tällaisia väliovia löytyi ainakin näistä huoneista: 8010/8012 ja 1210/1212.

Kolmas uusi Razza-elämys oli kuudennen kerroksen huone. Monesti Razzalla kiinnittää huomiota vain siihen saako huoneen uima-altaan vai moottoritien puolelta. Tällä kertaa luulimme saaneemme yhdelle seurueemme jäsenelle harvinaisen hyvän huoneen kuudennesta kerroksesta uima-altaan puolelta. Mutta yllätys oli melkoinen, kun verhot avattiin. Niiden takaa paljastui nimittäin…. TIILISEINÄ! Kyllä – Razzalta on mahdollista saada myös huone, josta ei ole näköalaa yhtään mihinkään! Otettiin tästä jopa todisteeksi kuva, mutta se katosi taksiin jääneen kameran mukana.

Matkatavaroiden katoamisesta pitänee kirjoittaa ihan oman juttunsa, mutta kerrottakoon tässä jo sen verran, että Razzan henkilökunta teki kaikkensa kadonneiden tavaroiden löytämiseksi. He jopa selasivat turvakameroiden nauhat läpi ja yrittivät selvittää taksin rekisterinumeroa, mutta siitä ei kuitenkaan saatu selvää.

Itselleni Razza on tullut erittäin rakkaaksi paikaksi. Oikeastaan koko Bangkok on avautunut sen ansiosta ihan uudella positiivisella tavalla. Tämän perusleirin ansiosta Bangkokiin voi nykyään jäädä pidemmäksikin aikaa. Kiitokset kaikille niille kavereille, joiden ansiosta tämä mesta on tullut tutuksi!

Jutun kuvat: Mari

Thaimaan matka on nyt takana ja käteen jäi aivan uudenlaisia matkailukokemuksia. Ensimmäinen raporttini kertoo seurueeseemme kuuluneen pyörätuolimatkaajan (ja samalla koko muunkin seurueemme) saamasta palvelutasosta.

Tiesittekö, että pyörätuolilla liikkuvat pääsevät lentokoneeseen ensimmäisenä suoraan ilman rasittavaa odottelua boarding -jonoissa? Ja tiesittekö, että pyörätuolilla liikkuvat autetaan koneesta seuraavalle portille oikoreittejä ja lentokentän henkilökunta hoitaa kaikki käytännön järjestelyt koko seurueen puolesta? Ja mikäli lentokone laskeutuu kauemmas terminaalista, muut matkaajat ahdetaan bussiin, mutta pyörätuolimatkaajaa ja hänen seuruettaan odottaa privaattikyyti…

Teimme matkaa suurimmaksi osaksi Etihadilla, jonka palvelutaso on muutenkin maailmankuulua. Pyörätuolimatkaajan loistava palvelu jatkui kuitenkin myös muuallakin kuin Abu Dhabin kentällä. Testatuksi tuli myös Bangkokin, Münchenin, Koh Samuin ja Geneven lentokentät.

Abu Dhabi

Huvittavin kokemus oli Geneve, jossa koko pyörätuoliseurue siirrettiin suoraan liikutettavaan konttiin, jonne järjestettiin privaatti turvatarkastus. Tämän jälkeen kontti ajettiin seuraavan lentokoneen luo ja nostettiin suoraan oviaukolle. Edes passeja ei tarvinnut käydä näyttämässä vaan turvamies hoiti check in -järjestelyt koko seurueen puolesta. Aikamoista palvelua!

Yleisesti katsottuna Etihad oli palvelun tasossa täysin omaa luokkaansa! Muutaman Etihad -lennon jälkeen Finnairin kone tuntui muinaisjäänteeltä ja mieleen tuli väistämättä rakas itänaapurimme. Mitään varsinaisesti negatiivista sanottavaa itselleni ei jäänyt mistään, mutta yksi seurueemme jäsen sai jokseenkin kylmää kohtelua Helsinki-Vantaan kentällä aitoon Suomi-tyyliin. Mutta siitä kertokoon asianomainen itse lisää, jos katsoo aiheelliseksi.

Itse uskaltaudun tästä lähtien joka tapauksessa mielihyvin matkaseuraksi pyörätuolilla liikkuvalle. Tämän helpommaksi ei lentomatkustaminen nimittäin enää voi tulla ellei ole varaa bisnesluokkaan tai yksityiskoneeseen.

Vielä herättyänikin olin väsynyt, joten ensimmäinen ilta meni varsin rauhallisissa merkeissä. Hieman safkaa ja muutamia oluita. Ravintoloista, kahviloista ja baareista ei Cuscossa ole pulaa. Siitä pitävät huolen turistit, joita riittää. Esimerkiksi keskusaukiolla, Plaza de Armasilla jokainen ovi johtaa johonkin ravintolaan… paitsi kaksi jotka johtavat kirkkoon. Inkat perustivat Cuscon “maailman napaan” joskus 1100-luvulla. Nyt siitä on kehittynyt Etelä-Amerikan turismin napa. Tämä siksi, että Etelä-Amerikan kaiketi kuuluisin nähtävyys, Macchu Picchu sijaitsee vain 80 kilometrin päässä.

Seuraavana aamuna virtaa olikin jo ihan eri malliin. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja lämpötila kipusi nopeasti noin 25C asteeseen. Päivä meni pitkälle kävellessä kapeilla kaduilla ja kiivetessä läheiselle kukkulalle tsiigailemaan maisemia ja miniatyyriversiota Rion Jessepatsaasta. Jyrkistä nousuista ja ohuesta ilmasta johtuen liikkuminen ei ole kovin rivakkaa ja ainakin meitsi joutui välillä pysähtelemään ja haukkomaan happea kiduksiinsa. Kaikesta huolimatta dallailu Cuscossa on erittäin antoisaa, sillä kaupunki on oikein kaunis. Ainoa ajoittain häiritsevä aspekti oli rusoposkisten inkkareireiden välillä liian kärkkääksi äitynyt tuotteiden ja palvelujen tyrkyttäminen. Toisaalta ei se yltänyt lähellekkään tasoa jolla esimerkiksi Agrassa operoivat inkkarit puuhastelevat. Tuskin kukaan pystyy siihen! Cuscon inkkarit yleensä ymmärsivät ensimmäisellä kerralla ettei juuri nyt tehnyt mieli ostaa pipoa tai edes lapasia. Yleisesti ottaen cuscolaiset tyypit olivat erittäin iloista, rentoa ja mukavaa jengiä!

Kävimme myös kyselemässä trekkien ja Macchu Picchun valloituksen hintoja. Frendi päätyi lopulta viiden päivän trekkiin alternative-reittiä (olisko ollut nimeltään Salcantay tai joku sellainen?) Macchu Picchulle. 175 dollarin hintaa sisältyi kaikki ruoasta oppaisiin ja teltoista kantajiin. Itse en ole landetrekkaustyyppiä ja kun päiväretkijunailu Macchu Picchulle olisi maksanut samat 175 taalaa, niin päätös mestan skippaamisesta ei ollut vaikea.

Illalla poikkesimme tyyppäämässä yöelämää. Kuten aiemmin totesin, baareista ei todellakaan ole pulaa. Ja vaikka marraskuun alku ei ole sesonkia, niin silti ainakin osassa mestoissa oli ihan kohtuullisesti meininkiä. Toisaalta jotkut mestat olivat täysin tyhjiä. Sniidu matkaaja käyttää hyväkseen happy hour-tarjoukset. Niitä on jokaisessa mestassa vähintään yksi päivässä ja tällöin valikoituja tuotteita saa kaksi yhden hinnalla. Esimerkiksi Norton’s Rat’sissa pari pulloa Cusqueñaa maksoi häppärin aikaan kuusi solia. Drinksut hieman enemmän. Maineeltaan legendaarisessa Mama Africa Pubissa hinnat olivat about tuplat ja mesta alkoikin täyttyä vasta klo.23:00 jälkeen. Saman tyyppisiä yöpubeja on Plaza de Armasin hoodeilla useita ja kaikkien meininki on hyvin saman tyyppistä; Päivisin tyypit jakaa flyereita joilla saa ilmaisen sisäänpääsyn. Samoja flyereitä toki saa myös yöllä baarien edestä. Alkuillasta jokaisessa pyörii leffoja ja myöhemmin alkaa häppäreiden tahdittama tanssaushäemzi joka jatkuu asiakasmäärästä riippuen vaikka aamuun. Ei siis mitään vikaa, mutta ei myöskään kovin innovatiivista.

Seuraavana aamuna keli oli identtinen. Ei pilven hattaraakaan taivaalla. Ohjelma oli hyvin saman tyyppinen ja painottui kävelyyn. Vaikka Cuscon asukasluku onkin noin 300000, niin tälläisellä kävelytahdilla mestat alkaa olla melko pian koluttu. Tästä syystä frendilläni olikin iisi homma puhua meitsi ympäri päiväredulle The Sacred Valleyyn (Valle Sagrado). Hankittuamme 30 taalan flabat seuraavaksi päiväksi olikin rentoutuminen helppoa, sillä suorituspaineet oli tuoksi päiväksi tyydytetty.

Aikaista aamuherätystä uhmaten päätimme illalla mennä Kamikaze Bariin tsiigaamaan The Doors coverbändiä. Ja kun keikka alkoi vasta 23:00 jälkeen, ehdimme mainiosti tankata muissa baareissa iloistentuntien antimia ennen tätä. ”The Doors” täytti Kamikazen hyvin ja tunnelma oli ihan jees ja kun myös tässä baarissa sattui olemaan happy hour-lista, niin tankkausta tuli jatkettua. Itseasiassa tankki tuli täyteen vasta joskus aamuyöllä Mama African terassilla.

Ja voi helvetti sitä oloa kun kampesi itsensä seuraavana aamuna ylös kukon kanssa samaan aikaan! The Sacred Valley ei olisi vähempää voinut kiinnostaa! Mutta ei kun menoksi. Joku päiväretkiorganisaation jäsen tuli noutamaan meidät majapaikkamme edestä ja saattoi parin korttelin päässä venailleelle dösälle. Seuraavat muistikuvat ovat ensimmäiseltä stopilta jostain pikkukylästä. Idea pysähdykseen oli ilmeisesti paikalliset markkinat joilta ilmeisesti olisi saanut paikallisten käsitöitä hieman edullisemmin kuin Cuscosta. Istuimme tämän ajan kuitenkin terassilla auringosta ja Inka Kola Lightista nauttien.

Sitten taas dösään ja taju kankaalle aina Pisaciin saakka. Kun opas osoitti melko kaukana horisontissa siintävää kohdettamme, ajattelin kävelyn olevan juuri sitä mitä eniten tarvitsin. Hetken pengerrettyä vuoren seinää taivallettuani muistin ilman vaatimattoman happipitoisuuden. Kävely sinällään teki hyvää, mutta hapettomuus siitä tavallista huomattavasti raskaampaa. Maisemat taas olivat todella upeat ja varsinkin ylös päästyämme olo alkoi hieman parantua. Pisacissa on siis Inkojen muinoin pengertämiä rinteitä ja temppelin raunio. Kävelyä kertyi yhteensä noin 3-4 kilometriä, mutta polku oli melko hyvässä kunnossa.

Vaikka krapula alkoikin helpottamaan, niin ilmeisesti rehkiminen sai aikaan sen, että välittömästi dösään päästyämme nukahdin taas. Lounastauon koittaessa alkoi olo tuntua jo melkein normaalilta eikä väsymyskään enää vaivannut. Mesta sijaitsi jossain maantien varressa ja tarjoili buffettia. Hintaa sillä oli 15 solia ja se käsitti ihan perussetin maittavaa ja täyttävää ruokaa. Tämän jälkeen alkoi tupakkakin taas maistumaan eli voimat olivat palautuneet täydellisesti!

Sitten taas bussiin ja tällä kertaa kohti Ollantaytamboa. Jos ei ollut tullut paljon maisemia alkumatkasta katseltua, niin eivät ne ainakaan huonontuneet olleet. Lumihuippuisia vuoria, syviä laaksoja ja rotkoja, välillä laiduntavia alpakoita, pikku kyliä ja sen sellaista. Perillä Ollantaytambossa odotti jonkin sortin temppelin viritys. Myös täällä rinne oli pengerretty ja ylös piti kavuta satoja rappusia. Maisemat pitkälle yli kylän olivat mahtavat! Opas selitti ymmärrettävällä englannilla ajoittain täysin ymmärryksen yli singahtaneita stooreja Inkoista, uskomuksista, historiasta ja nykypäivästä. Oikeasti aika erikoista läppää välillä. Se ainakin tuli selväksi, että Kusi tarkoittaa quechualin kielellä kaunista. Olisi pitänyt vielä kysäistä mitä Pata meinaa, niin tajuaisi Plaza Kusipadan funktion Cuscon keskustassa.

Osa jengistä jäi Ollantaytamboon venaamaan junaa Aguas Calientesiin. Jos on siis ajatellut poiketa The Sacred Valleyssa ja Macchu Picchussa, mutta ei Inkatrekkailla, niin kannattanee yhdistää nämä samaan settiin. Rautatieasemalta jatkoimme nimittäin enää jollekin vanhalle espanjalaisten pykäämälle kirkolle. Kyseinen kirkko sijaitsee jo melko korkealla, sillä sytkät eivät enää toimineet. Onneksi jotkut fiksummat olivat varautuneet tulitikuin, joten tupakkalakkoon ei tarvinnut ryhtyä.

Takaisin Cuscossa oltiin joskus klo.19:00 aikoihin eli koko homma otti noin 12 tuntia. Ihan hyvä ja kompakti setti. En tosin voi suositella edellisenä päivä dogaamista. Se kuitenkin nakertaa jonkin verran retken annista ainakin alkumatkasta.

Kun kaveri lähti kohti Macchu Picchua, päätin minä vaihtaa majapaikkaa. Kyseessä ei siis ollut mikään kummoinen luukku. Ei tosin mikään ihan paskakaan, mutta öisin seinän virkaa toimittanut kallio hehkui todella kylmää ilmaa, eikä se päivisinkään oikein ehtinyt lämmetä. Mutta jos on ravintoloita ja kuppiloita kaupungissa runsaasti, niin on myös majapaikkoja. Itse päädyin sattumalta Santa Catalina-kadulla sijaitsevaan ja 30 solia per yö maksavaan mestaan. Huone oli toisessa kerroksessa ja varustettu kylppärin lisäksi ikkunalla, joten lämpötila oli huomattavasti inhimillisempi. Hyvä veto siis.Täytyy myöntää, että tässä vaiheessa Cusco alkoi hieman tympimään. Olin varannut kaupunkia varten viikon, sillä ajatuksissa oli ollut vierailla myös Macchu Picchussa. En kuitenkaan pitänyt kyseistä kivikasaa pyydetyn hinnan väärtinä, joten nyt lähes läpeensä dallatussa kaupungissa oli tarkoitus heilua vielä kolme päivää. Olin täysin valmis vaihtamaan maisemaa, mutta lentoliput eivät olleet vaihtokelpoiset, joten päädyin seuraavaan rutiiniin; herätys, levytystä, suihku, levytystä, kirjan lukemista, syömistä, levytystä, pintä shoppailua, syömistä ja sitten 5-8 tuntia ennen nukkumaan menoa baareissa heilumista. Ja siis kaikki kolme päivää juuri näin.

Cuscossa on hyvät shoppailumahdollisuudet jos kiikarissa on esimerkiksi alpakkapaitoja, pipoja, inkataidetta tai vaikka Inka Kola-paitoja. Toki Limastakin kaikki löytyy, mutta ehkä hinnat ovat skidisti edullisemmat ja ainakin tukee paikallisväestöä ostamalla heiltä. Jos taas diggailee syödä eksoottisia safkoja, niin Cusco on tähänkin pätevä mesta. Marsua tarjoilee joka toinen ravintola ja myös alpakka on löytänyt paikkansa useiden ravintoloiden listalla. Useimmiten kuitenkin törmää pizzaan, spaghetti bologneseen ja burgeriin. Juomapuolen erikoisuuksia ovat kokatee ja Pisco Sour. Ensimmäinen on tietysti kokapensaan lehdistä duunattua teetä ja jälkimmäinen perulaisesta kansallisviinasta Piscosta sekoitettu drinkki. Erinomaisia molemmat! Kokan lehtiä voi myös pureskella ja niillä sanotaan olevan piristävä vaikutus. Teetä saa usein ilmaiseksi hostelleista ja hyvin edullisesti ravintoloista ja kahviloista. Jauhamiseen lehtiä voi ostaa vaikka kaupasta. Koka ei ole huume eikä sitä pidä sekoittaa kokaiiniin. Pisco Sourin duunaa jokainen perulainen baarimikko kädenkäänteessä.

Ja kolmantena aamuna kello neljä, matkamies Sasulta kävi käsky, että yksi kappale takseja oli pysäytettävä, valjastettava hevosen virkaan ja kyydittävä matkamies lentokentälle. Tacan lento oli jälleen ajallaan ja minä siitä tyytyväinen.

Kuvia mainituista paikoista ja tapahtumista… 

Itsellani on ollut usein aiemmillakin reissuilla vaikeuksia selittaa taksikuskille Razzan sijaintia. Talla kertaa pyrin ennaltaehkaisemaan ongelman kirjoittamalla ylos tarkan osoitteen (Soi Bun Prarop). Printtasin jopa kartankin, josta nakyi koko alue Victory Monumenttia myoten todella selkeasti. Lisaksi viela sanoin, etta paikka on Ratchapraropilla, Bayokeen ja Century Park Hotellin valissa, kahden vastakkaisen Seven Elevenin kohdalla. Mutta silti taksi ajoi ihan outoa reittia eika tuntunut tajuavan ohjeistani tuon taivaallista. Kuski katseli jonkun aikaa kartaa ja kaanteli sita ympari ampari. Kahden tietullin jalkeen oltiin jossain Central World Plazan kulmilla!

Onneksi reitti oli kuitenkin nopea eika juututtu ruuhkiin kuten vuosi sitten, kun Naden ja Jelin kanssa saatiin samanlainen taksielamys. Silloin paatettiin hypata kesken matkan taksista ja kaveltiin loppumatka Ratchalle.

Mutta kysymykseni siis kuuluu: Miten taksikuskille voisi selittaa kohteen viela selkeammin, ettei joka kerta ajettaisi harhaan? Onko muilla vastaavia ongelmia omilta matkoiltaan?

Loppuun viela hieman yleisempi varoitus uusille Thaimaan matkaajille: Lentokentalla vilisee valtavat maarat pimeiden taksien tyrkyttajia. Niihin ei kannata kiinnittaa mitaan huomiota eika niiden kanssa kannata ruveta juttusille. Itse sain tallakin kertaa todella monia tarjouksia, jotka kieppuivat n. 800 batin nurkilla. Normaali mittaritaksi kustantaa maksimissaan 300 batia ja rehelliselle kuskille on mukava heittaa vaikka kunnon tipit!

Zona Rosa poikkeaa radikaalisti kaupungin muista baarikeskittymistä. Se on selkeästi suunnattu varakkaammalle väelle ja mestoihin onkin käytetty huomattavasti enemmän pesoja ja niissä pitää humaltuakseen käyttää niitä huomattavasti enemmän. Esimerkiksi Bogotá Beer Companyssa pint maksaa 7000++ pesoa. Baarit ovat kuitenkin mukavia ja englantiakin puhutaan enemmän kuin esimerkiksi La Candelariassa. Jopa menut ovat usein englanniksi… myös muualla kuin Hard Rock Cafessa. Muutama tuopponen BBC:ssä ja lähellä sijaitsevassa Rock Barissa sai kuitenkin riittää ja päätimme palata hieman originellimpaan La Candelariaan juomaan rommia.

Ja pikkulestejä tulikin tilattua kaikkiaan kolme, kolmessa eri baarissa. Viimeistä lopetellessamme eräässä pienehkössä tanssimestassa (jonka nimeä en muista), sisään saapasteli pari lateksiin pukeutunutta halloweenjuhlijatarta. Toinen puhui hieman englantia ja osasi kertoa lähistöllä sijaitsevan salakapakan joka tarjoilisi alkoholia aamukuuteen saakka. Kun kävi vielä selväksi, että S/M-henkiset neidit olivat itse matkalla kyseiseen juottolaan, päätimme hypätä samaan taksiin ja tsekata mestan meiningin.

Paikka sijaitsi ilmeisesti carrera nelosella tai vitosella jossain calle 17 ja 20 välissä. Ihan tarkkaa muistijälkeä ei aivoissani ole. Sisään pääsi paukuttamalla aaltopeltistä aitaa joka suojasi työmaan näköistä maisemaa. Itse baari sijaitsi keskeneräisen rakennuksen toisessa kerroksessa ja oli ainakin meikäläisen mittapuun mukaan erittäin hämärä mesta… siis ihan fyysisestikin. Ainoa valo nimittäin antoi baaritiskille ja muussa tilassa tanssahdelleet ihmiset tuskin erottuivat. Kun rommia ei listalla ollut, niin tilasimme 0,35 litraisen Johnny Walker Red Label-pullon hintaan 50000 pesoa. Älkää kysykö miksi muistan hinnan. Jostain syystä vaan muistan. Pullokoko oli sen verran pieni ja kondiskin alkoi olla melko hutera, joten visiitti jäi lyhyeksi ja kioskilta poistettujen Club Colombioiden jälkeen kaaduimmekin kämpille. Jälleen yksi onnistunut ilta Bogotássa, joka edelleenkin on mielestäni yöelämältään yksi maailman parhaista kaupungeista.

Kuitenkin, tai ehkäpä juuri siksi, seuraavana aamuna olin katuva. Oli lähdettävä lentokentälle ja olo oli kaamea. Jotenkin kuitenkin sain itseni Tacan kyytiin kohti Limaan. Niin ja muistutuksen sana; Kolumbiassa joutuu maksamaan joku 38 dollaria poistumismaksua lentokentällä. Aivan tajuttoman ärsyttävää!!!

Frendillä oli kymmenen tuntia myöhäisempi lento, joten hän jäi lähtiessäni saman tyyppisissä oloissa Bogotáan pyörimään. Itse päädyin reilu parituntisen helvetin jälkeen Liman Jorge Chávez International Airportille. Ja kuin kruununa päälle, tarkoitus oli viettää yö siellä. Onneksi lentokenttä osoittautui todella asialliseksi ja viihtyisäksi. Jopa ravintola oli auki 24h. Ja frendin lentokin tuli ajallaan ja pääsimme checkaamaan itseämme Tacan Cuscon lennolle jo heti kello 4:30. Tässä vaiheessa alkoi väsymystä lukuun ottamatta olo olla jotensakin normaali. Liekö aika vai Cusqueña toiminut? Lento lähti ajallaan, ja niinpä pääsimme etsimään majapaikkaa Cuscosta ennen kello kahdeksaa aamulla.Mä en saa millään päähäni sen mestan nimeä mihin päädyttiin, mutta se sijaitsi Ataud-nimisellä kadulla, aivan Plaza de Armasin kupeessa. Hostel ei ollut se mihin olimme Lonely Planetia lukiessamme tähdänneet. Ei edes vaihtoehto B. Itse asiassa koko hostellia ei edes mainittu LP:ssä, mutta kun nuo kaksi vaihtoehtoamme olivat olleet täynnä, niin tämä sai kelvata vaikkei mikään erikoisen hyvä ollutkaan. Hintaa kahden hengen huoneesta omalla suihkulla ja paskiksella oli 35 nuevo solia (1€ = n.4,33PEN) eli ei paljon paskaakaan. Ja uni tuli heti!Cusco (Cuzco) on siis Perun ykkösturremesta, sillä Macchu Picchu sijaitsee kaupungista 80 kilsaa korpeen. Mutta jätetään Cusco osaan kuusi ettei yksittäisestä lukutuokiosta tule liian pitkä ja puuduttava.

Loppuun tarinaa läheltä liippaava juttu. Kaksi päivää Bogotásta poistumisemme jälkeen kaupungin yllätti melko poikkeuksellinen sääilmiö. Tässä pari pätkää aiheesta SinäPutkessa…

http://www.youtube.com/watch?v=H-_1d5XMn8Y

http://www.youtube.com/watch?v=KzDPbuAq6Bc

… Olisi saattanut taksi ottaa jonkin verran normaalia kauemmin tuona päivänä

Matkamittari kiittää lukijoitaan ja toivottaa hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta!

Kulkuvälineenä toimi Aviancan Fokker-100nen jolta matka Bogotásta kesti hieman reilu kaksi tuntia. Vaikka kyseessä olikin kotimaanlento, niin saarelle lähtiessä joutui pulittamaan jonkun turistimaksun tai vastaavan. Se oli muistaakseni noin 10$. Meitsiä tuollaiset maksut ottavat aivoon! Eikö niitä voi ympätä lentolipun hintaan?!? Ei luulisi olevan vaikeaa!

Perille päästyämme aivotoimintani oli jo tyyntynyt ja lämmin ilmamassa tyynnytti sitä entisestään. Trooppisesta auringosta emme tosin päässeet nauttimaan, sillä se oli juuri laskemassa. Toiseksi taivas oli pilvessä ja ripsotti jopa hieman vettä. Eipä ainakaan tarvinnut palella.

Lentokentällä pörräsi melkoinen joukko taksikuskeja ja suosikkityöväline näytti olevan 1980-luvulla Detroitissa valmistettu, vähintään 16 litraisella moottorilla varustettu ja loppuun rässitty amerikanrauta. Sellainen alle siis.

Frendini oli kuullut kehuja Coco Plum-nimisestä mestasta ja päätimme tyypätä paikan. Itse olin alkuun melko kriittinen, sillä Coco Plum sijaitsee noin kahdeksan kilometriä El Centrosta eli toisin sanoen landella. Jos ei ole aikaisemmista kirjoituksista käynyt selväksi, niin meitsihän tykkään yleensä hämsiä kaupungeissa. Ei mulla maaseutuakaan vastaan mitään ole, mutta kovin pitkää aikaa en kyllä viitsi lomallani aikaa urbaanien alueiden ulkopuolella viettää. Riittänee se, että siitä on kokemusta jo 18 vuotta

Reilu 50-vuotias afrikkalaiset sukujuuret omaava kuskimme lupautui heittämään Coco Plumiin 17000 pesolla. Taksa vaikutti olevan standardi eikä tosiaan mikään ylivoimainen. Perillä odotti oikein viehättävän näköinen mesta ja kaupat kolmesta seuraavasta yöstä syntyivät hintaan 489000 pesoa. Ja se huone… täytyy sanoa, että yleensä olen tottunut hieman vaatimattomampiin. Ovesta sisään mennessä eteen aukesi pieni olohuone soffaryhmineen ja jääkaappeineen. Portaat alas ja oikealla erittäin tilava kylpyhuone ammeineen ja suoraan edessä makuuhuone ja parveke. Töllö, A/C, desayunot ja muut löytyivät myös. Erittäin mukava mesta eikä yhtään enää häirinnyt oleskelu maaseudulla. Hiekkarannalle ja mereen oli matkaa noin 20 metriä ja resortin ravintolaan 15. Itseasiassa oikein hyvät edellytykset toteuttaa mielikuva “loma Karibialla”.

Koska oli ilta eikä lähistöltä kuulunut mitään, niin menimme rantaraflaan hörppimään Club Colombiaa ja rommia. Juu ei siis ollut kieltolakiviikonlopusta huolimatta minkäänlaista säännöstelyä alkoholin suhteen Coco Plumin patiolla. Tästäkään huolimatta mestoilla ei näkynyt juuri porukkaa. Tarjoilijan lisäksi paikalla piipahti pari norjalaista jotka nekin häipyivät varsin pian. Lopulta istuimme mestassa enää kolmisin, minä, frendini ja rommipullo. Tarjoilija toivotti nimittäin hyvät yöt ja lähti. Rommin loppuun hulautettuamme poistuimme myös me uinumaan ja tuutimaan.

Koska ilta ei ollut venähtänyt, niin aamulla heräsimme aikaisin ja aloitimme sen terveellisellä munat-ja-pekoni-tyyppisellä aamiaisella. Se siis kuului huoneen hintaan. Sitten päätimme poiketa tsekkaamassa minkälainen mesta El Centro on. Minun ehdotuksestani suoritimme matkan jalkaisin. Näin jälkeenpäin täytyy myöntää ettei ajatus ollut ihan paras mahdollinen. Aurinko nimittäin paistoi ja lämpötila kipusi minuutti minuutilta. Perille kuitenkin päästiin. Jengiä oli kulussa melko runsaasti, sillä olihin äänestyspäivä. Kaikki näytti kuitenkin sujuvan leppoisasti. Liekö karibialainen menttaliteetti vai rynnäkkökiväärein varustetut sotilaat joita mestoilla pyöri kiitettävästi? Itse “kaupunki” ei ole mikään suuri. Tai kuinka se voisi ollakkaan kun koko saarella asuu reilu 30000 ihmistä? Muutamia hotelleja, putiikkeja, ravintoloita, biitsi, rantabulevardi ja loputtomasti tax free-kauppoja. San Andrés y Providencian lääni (vaimikäsenytsielläonkaannimeltään) on nimittäin verovapaa-alue. Melko yhdentekevä kylä. Biitsikin oli melkein tyhjä ja niin olivat raflatkin. Takaisin resortille otimme taksin kybätobolla.

Seuraavat 48 tuntia menivätkin sitten Coco Plumilla ja sen välittömässä läheisyydessä. Löhöilyä ja uimista biitsillä kun ei satanut ja kun satoi, niin rantaraflassa olutta ja safkaa naamaan. Toki kävimme poistamassa juomaa myös läheisestä ruotsalaisomisteisesta minimarketista. Resortin rafla ei nimittäin ollut ihan kolumbian halvimmasta päästä. Ei tosin kalliskaan. Safkat 10000-25000, Club Colombia 3500 ja pikkulesti Ron Medelliniä Colan ja jäiden kera 40000 pesoa. Ja se kurssi oli siis noin 1€ = 2900.

Ikävän usein tosin satoi ja aika rauhassa sai Coco Plumissa tepastella. Selkeästi low season. Mutta silloin kun paistoi, niin onhan Karibiassa mukava pulikoida. Selkeästi maaseudun hyviä puolia! Vaikka onhan kaupungeissakin uima-altaita ja ne ovat parhaimmillaan vähintään yhtä…. no antaa olla

Sitten kolmantena päivänä otimme lisäyön ja vuokrasimme muutamaksi tunniksi skootterit (60000COP/päivä). Tarjolla olisi ollut myös golfkärryjä, mutta se meininki näytti jotenkin… ei hyvältä. Aurinko päätti taas paistaa ja saaren ympäri huristellessa näki lähes kaiken mitä ei vielä ollut nähnyt. Ja se oli useita biitsejä, paikallisia rennosti dallaavia ihmisiä, pari pientä kylää ja länsirannan suuret aallot. Ne yllättivät, sillä itäpuolella oli ollut koko ajan täysin tyyntä. Niin ja sitten käytiin kyttäämässä lentokoneita. San Andrésin lentokentän kiitorata alkaa nimittäin noin 30 metriä rannasta ja välissä menee tie. Ikävä kyllä odottelusta huolimatta yhtään konetta ei tullut laskuun.

Illalla päätimme tsekata El Centron yöelämän ja päräytimme mestoille taksilla. Aikamme käveltyämme ja baareihin kuikuiltuamme tulimme tulokseen, että ketään ei ole missään. Ja hetken kuluttua rankkasade varmisti ettei ketään ollut tulossakaan. Olimme ympäriajollamme nähneet yhden Reggae Barin pari kilsaa Coco Plumista etelään ja oljenkortena päätimme tyypätä sen. Paikalle saavuttuamme baarissa oli parin tarjoilijajäbän lisäksi neljä asiakasta joilla yhteensä noin sata metriä rastaa. Telkkarissa pyöri hooceeporno ja meininki vaikutti aika sisäänpäinlämpiävältä. Se ei ainakaan negatiivisessa mielessä sitä ollut, vaan rommia tarjoiltiin eikä kukaan edes tuijottanut. Tosin pikkulestin jälkeen paikka oli aika lailla nähty ja otimme mittarin kämpille.

Aamulla pitikin heti pekoneiden jälkeen lähteä lentokentälle ja kohti Bogotáa. Ämericänrauta alle ja menoksi siis. Itse lentokentällä ei hirveästi kauppoja tai muitakaan palveluja ole, joten verovapaat rommit, parfyymit ja röökit kannattaa shopata jo citystä.

San Andrésilla pärjää muuta Kolumbiaa huomattavasti paremmin englannilla. Toki suurinpiirtein kaikki puhuvat myös espanjaa. Hintataso on maltillinen kuten koko maassa. Täällä jotkut tuotteet ovat verovapaudesta johtuen jopa halvempia. Pelkkien lentojen sijaan kannattaa harkita myös pakettimatkan ostamista. Ne kun maksavat usein saman verran ja osa on jopa varustettu all included-hämsillä. Jengi saarella on rentoa. Kellään ei näytä olevan kiire… eikä varmaan olekaan. Vesi on kirkasta, lämpötila sopiva ja hiekka valkoista. Ihan pätevä mesta rentoutusta kaipaavalle.

Ja tähän loppuun pari linkkiä…

Kolumbian esittelyvideo

San Andrés-YouTube-raina ja toinen (ei mun kumpikaan, mut mitä sitten )

Itse olin siis ostanut Tacan nettisivuilta JFK-SJO-BOG-LIM-JFK lennot 379 eurolla. Lisäksi olin hankkinut samaisen lafkan LIM-CUZ-LIM lennot Ebookersilta hintaan 99€. Yhteensä siis 8698 mailia Tacan siivin. Tsekkasin sitten hieman mainitsemani Distancian ehtoja ja ne vaikuttivat varsin oivilta. Suurista lafkoista ja heidän ohjelmistaan poiketen Distancia antaa economy-luokassa lentäville jäsenilleen pojon per maili varausluokasta riippumatta. Ja kun palkintotaulukon “ilmaislennot” (verot pitää maksaa) alkavat 7000 pojosta, niin pakkohan siihen oli liittyä.

Ja nyt tilillä on pojoja jo 10190, sillä jokaisesta lennon myöhästymisestä näyttäisi tulevan 500 pointsia. Ei huonosti! Itseni tuntien on hyvin todennäköistä, että visiteeraan Lattareissa vielä muutaman kerran ja kun Taca on yleensä halvin, niin todennäköisesti tulen lentämään sillä vielä useamman kerran. Ehkäpä siis vielä toistaiseksi tsiigailen josko saldo kasvaisi.

Ai niin! Vaikka Tacan reittiverkko ei Eurooppaan ylläkään, ei hätää. Pojoja voi nimittäin käyttää myös Iberian, Unitedin ja Aviancan lentoihin.

Vaikka tuo nyt koskikin ainoastaan Tacaa, niin myös muilla pienemmillä ja edukkailla lentoyhtiöillä on asiallisia Frequent Flyer-ohjelmia. Ja nykyään kun niillä lähes kaikilla on partnereita, niin pisteitä ja täten palkintoja kertyy melko nopsasti. Haikeudella vieläkin muistelen kun SAS:n EuroBonuskin antoi joka mailista pisteen olipa lippu ostettu halvennuksesta tai ei. Silloin esimerkiksi Austrian Airlinesin lennot HEL-BKK-HEL via VIE kertyttivät saldoa yhden Scandinavian- tai Baltianlennon verran. Nyt alennusflabasta saa pojon joka neljänneltä maililta. Buu-huu!

Eli kannattaa tsekata ohjelma ennen kuin lentää ja ottaa pojot talteen. Se kun ei yleensä maksa mitään.

http://www.taca.com

El Dorado International Airport Bogotássa on melko asiallinen ja pakollisten rutiinien läpikäyminen hoituu kohtuullisen nopeasti. Olin ajatellut nostaa paikallisia pesoja automaatista, mutta sellaista ei tuloaulassa osunut silmiini. Sen sijaan rahanvaihtomestoja oli rivissä useampiakin. Tyydyin laiskuuttani niihin, vaikka lähtevien puolelta automaatti varmaankin olisi löytynyt. Peson kurssi heiluu jossain 1€ = 2950COP tietämissä.

Heti ulko-ovesta oikealle löytyy erittäin käyttökelpoinen taksikoppi. Kun kertoo kopissa istuvalle virkailijalle määränpäänsä, saa kouraansa lapun joka sisältää muun muassa matkan hinnan. Hotel Eldoradoon sitä kertyi muistaakseni 16700 pesoa. Ellen ihan väärin muista, olen nämä ladut tainnut jo ainakin pari kertaa Matkamittarissa kertoa. Eli vedetään pikakelauksella; Aeropuerto El Dorado-Hotel Eldorado ajoaika n.30min, Hotel Eldorado hinta 2hh lämpimällä suihkulla 30000COP, hotellin sijainti erinomainen (Carrera 4 y 15), henk.kunta ystävällistä ja kielitaitoista (puhuu espanjaa), lähellä paljon baareja, ravintoloita ja Transmillenion pysäkki… [vetää syvään henkeä]

Ystäväni oli siis lentänyt mestoille suoraan New Yorkista pari päivää aiemmin. Niinpä koodasin taksista päässeeni perille ja olevani matkalla hotellille. Ja niin jälleennäkeminen tapahtui hotellin portailla. Mutta ainoastaan toisella oli purkki Aguilaa kourassa! Siispä rinkka huoneeseen ja Papyrokseen korjaamaan tilanne! Ja sitten pikapankin (niitä on joka nurkalla ja maximinostot vaihtelevat 300000 ja 500000 välillä) kautta Omaan kaffelle. Ja sekin on Kolumbiassa erinomaista

Ilta alkoi lupaavasti siitäkin huolimatta, että huhut olivat kertoneet viikonloppuna vallitsevan vaaleista johtuva alkoholinmyyntikielto. Oli perjantai, kello noin 15:00 ja jengiä hyvin liikenteessä. Niinpä lähdimme kierrokselle La Candelarian baareihin. Kaikki vaikutti normaalilta kunnes kello 18:00 alkoholin tarjoilu todellakin loppui kuin seinään! Erittäin huono hommeli!!! Kokeilimme onneamme vielä muutamasta pienemmästä kuppilasta, mutta tuloksetta. Jopa pikkiriikkiset kioskit kieltäytyivät myymästä alkoholia. Onneksi sentään Diablo, erään baarin DJ oli reilu ja heitti pullon aguardientea messiin. Ei se tosin paljoa lohduttanut kun makoili hotellihuoneen sängyllä ja tuijotti noin kymmenentuumaisesta televisioruudusta paikallisia ohjelmia. Vaan mitään ei ollut tehtävissä ja oli tyydyttävä kohtaloonsa. Ainoaksi positiiviseksi puoleksi lasken sen, että seuraavana päivänä ohjelmassa olleen lennon San Andresin saarelle sai kuivastasta illasta johtuen suorittaa ilman krapulaa. Jotain kai sekin.

Visiitti Bogotaan jäi tällä kertaa erittäin lyhyeksi. Ihan liian lyhyeksi, mutta kuten otsikkokin kertoo, kyseessä oli minitrippi ja aikaa ei siis liiemmin ollut. Aamukahvien jälkeen otimmekin taksin Puente Aéreolle. Tämä mesta hoitaa Aviancan kotimaanliikenteen ja sijaitsee El Doradon kulmassa. Kannattaa siis tsekata asia jos on kotimaanlentoja Kolumbiassa duunaamassa. Ei tarvitse turhaan pyöriä ja hyöriä. Puente Aéreo on luonnollisesti paljon pienempi, mutta myös täältä löytyy ravintoloita, viinakauppoja ja muita shopauttelumestoja. Ja yllätykseksi pari rafloista myi olutta! Ja tämä vapautti kummasti tunnelmaa, sillä olimme jo ehtineet pohtia saako San Andresiltakaan koko viikonloppuna viinaa. Club Colombia kädessä se tuntui ainoastaan järjestelykysymykseltä!

Ko Phi Phi Donin kadut olivat kapeita ja yhden niistä varrella sijaitsi Banthai Guest house. Yön hinnaksi omassa huoneessa tuli 400 Bahtia (9EUR).

Saarelle saapuessani hotellien sisäänheittäjät kauppasivat pääasiassa 1000 Bahtin bungaloveja (tuulettimella), ja halvin paikka lienee The Rock Bar Backpacker Dorm (200Baht). Kello lähenteli puoltapäivää, joten tsekkasin “kartastani” seuraavat koordinaatit ja varasin snorklausreissun (350Baht), joka alkaisi tunnin kuluttua.

Pakkauduimme longtailboat:iin ja lähdimme matkaan. Olo oli ekstaattinen! Aamun laivamatka oli mennyt torkkuessa, mutta nyt olin pirteämpi, ja olin odottanut merelle pääsyä. Lienee turha sanoa: “Rakastan merta!” ja täällä se oli aivan ihmeellisen värinen, kirkas, turkoosi… Taju meinasi lähteä. Phi Phi Donin kalliot lipuivat ohitse kun kiidimme “pitkähännällä” kohti Ko Phi Phi Leh -saarta.



Vedin räpylät jalkaani ensimmäistä kertaa elämässäni, pistin maskin naamalleni ja hyppäsin veteen. Tämä oli aivan uusi tunne, jotain jonka kokee vain kerran. Uskomatonta. Kuin isossa akvaariossa olisi uinut. Satoja erivärisiä kaloja, koralleja, merisiilejä ja merimakkaroita. En ollut myöskään tajunnut kuinka kovan vauhdin räpylöillä veden alla saa. Aikamoista rookie-meininkiä mutta niin mahtavaa!



Snorklailimme parissa eri paikassa, jonka jälkeen aloimme lähestyä karttani koordinaatteja. Viimein kallion takaa paljastui suojattu laguuni, mutta…

Mutta, eih. Puolalaisen harhainen, humalainen hourinta ei pitänyt paikkaansa. Koskematon muka. Paikka oli Babylonin saastuttama! Turisteja joka puolella, ja limpskakojukin viidakon suojassa.


Paikka on Ko Phi Phi Lehin Maya beach, jossa kuvattiin vuonna 2000 Leonard DiCaprion tähdittämä Beach-elokuva, joka pohjautuu Alex Garland:in The Beach -kirjaan. Ilmeisesti elokuva on antanut oman panoksensa tämän rannan suosiolle. Tutustuin rannalla matkakumppaneihini paremmin. Meitä oli siis retkue johon kuului edustus Sveitsistä, Itävallasta ja Hollannista. Arvuuttelimme keitä elokuvan hahmoista muistutimme.
Niin muuten. Beach-elokuvassa ruotsalaista Karlia esitti suomalainen Jukka Hiltunen.
Makoilimme ilta-auringossa odotellen kuskimme käskyä jatkaa matkaa. Auringon laskiessa kiidimme jo takaisin kohti tilapäistä kotisaartamme.

Epilogi:
Päädyimme nauttimaan snorklausseurani kanssa paikallisia turistipohjia, eli ämpäreitä. Mielessäni kaikuivat Leonardo DiCaprion repliikit Blood Diamond -elokuvasta: “That diamond is my ticket out of this God forsaken continent.”

Nyt se oli vaan muuttunut muotoon “This bucket is my ticket out of this God forsaken island.” Paitsi että tällä hetkellä saari ei vaikuttanut jumalan hylkäämältä, enkä tiedä miten ämpäri olisi edesauttanut saarelta poistumistani. En pohtinut asiaa sen enempää vaan tanssin itseni tainnoksiin.

Matka jatkuu seuraavassa osassa…

Turvatarkastukset ja muut systeemit hoituivat JFK:lla melko sutjakkaasti. Tämä siksi, että matkustajia terminaali nelosessa ei ennen kukonlaulua juurikaan ollut. Frendini joka lensi JFK:lta samaisena päivänä Aviancalla suoraan Bogotáan sen sijaan sai check-in-virkailijalta ohjeen juoda runsaasti kahvia ennen koneen boardausta. Syy tähän oli vanhan viinan katku. Ilmeisesti virkailija ei katsonut sitä eduksi jos joutuu FBI:n agentin kuultavaksi kuten ainakin tuona päivänä jokaiselle AV:n lennolle kohti Bogotáa nousseiden kävi. Rivi agentteja oli virka-asuissaan putkessa venaamassa ja tekemässä matkustajille kysymyksiä tyyliin; miksi olet menossa Kolumbiaan jne jne. Ilmeisesti kahvi auttoi, sillä ystäväni pääsi matkaan

Oma lentoni San Joséen lähti aikataulunsa mukaisesti. Kulkuvälineenä toimi perus-A320. Tacalla ei laivastossaan olekaan kuin A319, A320 ja A321 koneita. Mitään hienouksia yhtiö ei koneisiinsa ole ladannut, mutta viime lennosta poiketen nykyään se tarjoilee lennoillaan aina safkaa. Edelleen alkoholijuomat, myös väkevät ovat ilmaisia. Tällä taipaleella ei kuitenkaan tehnyt mieli pannukakkua väkevämpää suuhunsa tunkea. Sen verran huonoissa voinneissa olin.

San Josén Juan Santamaria International Airportilla toiminta oli rivakkaa. Kenttähän ei ole mikään kovin vilkas ja tästäkin syystä toimiva. Frendit olivat vastassa ja tästä olin kiitollinen. Kuten myös vallitseviin olotiloihin (niin sää kuin henkilökohtaisen joka oli ilmailun aikana kohentunut huomattasti). Olin kuvitellut, että ohjelmassa olisi perusmeininki eli kamat hotellille ja radalle, mutta Luis käänsikin auton jonnekin syrjemmälle. En sen enempää määränpäätä udellut, sillä selviäisihän tuo. Hetken kuluttua olimmekin suurehkon rautaportin takana joka aukesi näppärästi Luisin kaukosäätimestä. Ja sitten eteen aukeni melko vaikuttava mansion. Talo oli mäen rinteessä ja takapihan patiolta ja uima-altaalta näkymät San Josén yli olivat todella vaikuttavat. Kun olin saanut ensimmäisen jääkylmän Imperialin käteeni, tiedustelin jäbiltä, että mikä mesta on kyseessä. Sain tietää, että kyseinen lugaali toimii Luisin ja hänen liikekumppaniensa pyrittämänä luxus-bordellina. Näin aamupäivästä talossa ei meidän lisäksemme ollut muita, joten tieto tuli pienenä yllätyksenä. Illalla talon luonne olisi varmaan selvinnyt kysymättäkin Mesta oli ollut toiminnassa vasta pari kuukautta, mutta tunnettavuus oli kuulemma jo ihan kohtuullinen. Mainostaminen kun tapahtuu ymmärrettävistä syistä lähinnä suusta suuhun (tai korvaan), niin meneehän siinä hetki. Koska aurinko paistoi ja infrastruktuuri oli kunnossa, niin otimme mestoilla vielä toisetkin Imperialit ennen kuin jatkoimme matkaa kohti San Joséa.

Majoituin jälleen samaiseen Hotel Nuevo Centraliin joka viime talvenakin toimi San Josén tukikohtanani. Hinta singlehuoneesta kylppärillä oli 6500 colonia per yö eli muistaakseni muuttumaton (1€=n.732CRC). Ja voi pojat kun teki gutaa oikaista sängylle ja vaipua parin tunnin uneen!

Koska olin varannut San Joséen ainoastaan kaksi yötä, niin yhtäkään ei ollut hukattavissa. Ennakkoarvailujeni mukaisesti suuntasimme taxilla kohti San Pedrossa sijaitsevaa Sand hevibaaria. Mesta on puoliksi avonainen ja musiikkina soi pääasiassa 80- ja 90-lukujen heavy metal… ja luonnollisesti infernaalisen kovaa! Välillä Sandissa soittaa myös bändejä, mutta tällä kertaa joutui tyytymään nauhoitettuun materiaaliin ja videoihin. Baari on avoinna joka päivä ja joka päivä löytyy myös asiakkaita. Bisse maksaa muistaakseni 700 colonia. Lähistöllä on useita yöbaareja ja San Pedro onkin San Josén ellei ykkös, niin ainakin kakkosbailumesta. Lisäksi mestoilta löytyy shopautuskeskusta, putiikkia, hostelleja ja muita palveluja. Centrosta matkaa on noin neljä kilometriä ja taxi kustantaa 1000-1500 colonia.

Seuraavana aamuna olo olikin jo normalisoitunut, kiitos magoisten unien. Aamupalalle päätin tallustella läheiseen Taco Belliin. Mikä onkaan parempi aamiainen kuin Combo #1 tulisimmalla soosilla? Taco Bell on muuten meitsin suosikki pikaruokamesta. Jos joku yrittäjähenkinen tyyppi sattuu lukemaan tätä, niin voisi ottaa yhteyttä Georg Taco Belliin Amerikan Yhdysvaltoihin ja hoitaa branchi Stadiin. Ja jos herra Taco Bell ei jostain käsittämättömästä syystä suostu, niin Del Taco toimii myös.

Koska olen vieraillut San Joséssa seitsemän kertaa, niin sightseeingiin ei ollut tarvetta. Sitä vastoin päätin aamupäivän ratoksi tsiigailla shopauttelumahdollisuuksia. Yhdysvaltalaiset tuoteet ovat Väli-Amerikassa pääasiallisesti edukkaita. Esimerkiksi Levi’s Storessa farkut maksavat alk.19990CRC. Tällä kertaa ei tosin löytynyt mitään poistettavaa ja siirryin myöhäiselle lounaalle Wendy’siin. Myös heidän tuotteensa miellyttävät minua. Hampurilaiset ovat rehellisiä ja erityisesti sivumättöjen valinnaisuus on mahtavaa. Ranskalaiset vaihtuvatkin aina Chiliin tai Ceasar Saladiin. Jos joku ihmettelee syönkö ainoastaan pikasafkaa, niin ei tarvitse ihmetellä. Todellakin syön San Joséssa 90%sesti juuri sitä. Tämä lähinnä siksi, että valinnanvaraa on runsaasti ja hintataso on edullinen. Edellämainittujen lisäksi kaupungista löytyvät muun muassa SubWay, Quiznos, KCF, Burger King, RostiPollos, Campero ja useita muita kansainvälisiä ja paikallisia pikaruokaloita. Kingsize me Tico! Pikaruoan ohella toinen suurkulutusartikkelini San Joséssa, ja koko Costa Ricassa on kahvi. Erinomaisen hyvää! Jonkin verran myös olutta on San Joséssa(kin) tullut juotua. 

Illalla ohjelmassa oli frendien uusi kantapaikka jonka nimen olen joko unohtanut, tai sitten sillä ei ole nimeä. Kutsumanimenä käytössä oli Freak Bar, koska asiakaskunta oli heidän mielestään freakia. Ja täytyy sanoa, että jos se ei ihan freakia ollut, niin ainakin poikkeuksellisen sekarotuista. Löytyi gangsta-räppäriä, reggaeton-tyyppejä, heavy metal-äijiä, duunareita ja ainakin yksi koripalloilija. Tai ainakin kyseessä oli erittäin pitkä tumma mies jolla oli päällään koripakkopaita. Toki hän voi kuulua myös ryhmään hiphoppailijat. Mesta muistutti hieman kellaria tai varastoa ja musiikkina soi sekalainen kattaus eri musiikkityylejä… infernaalisen lujaa, tottakai! Ja vaikka kuinka yritin päästä kämpille ajoissa, niin niinhän siinä kävi, että kun Luisin citymaasturi pysähtyi Hotel Nuevo Centralin kello näytti neljää. Ja vaikeaa oli kieltäytyä kutsusta käydä vielä “yksillä” Del Rey:ssä. Siitäkin huolimatta, että olin tilannut minibussin hakemaan kello seitsemäksi!

 Aamulla olo oli taas aika ohut, mutta eipä siinä ollut muutakaan vaihtoehtoa kuin ottaa suihku, heittää rinkka selkään, hypätä Hiacen jouselle, körötellä lentokentälle ja checkata itsensä Tacan lennolle Bogotáan. Tai itseasiassa kyseessä oli Lacsan lento, mutta se on vähän sama kuin Taca, sillä Taca on Guatemalan, Hondurasin, El Salvadorin ja Costa Rican kansallisten lentoyhtiöiden yhteinen projekti ja kaikkien yhtiöiden koneet on maalattu Tacan väreihin. Kiinnostavaa, eikö totta?

Osassa kolme käsitellään ainakin Bogotáa ja Tacan Distancia frequent flyer-ohjelmaa ja sen etuja verrattuna kilpailijoihin! Pysy siis kuulolla

Lennnon aikana saatoin ihailla pieniä saariryhmiä, joita pilkisti siellä täällä meressä. Lentoaika Singaporesta Phuketiin oli 1h 30min, joten kauaa ei tarvinut koneessa viihtyä. Lentokentältä hyppäsin pikkupakuun (150Baht, 3,24EUR) ja noin tunnin päästä olin Patongilla. Paku tosin heitti kierroksen jonkinlaisen paikallisen matkatoimiston kautta, joka yritti kaupata kaikille mukana olleille majoitusta, jos sellaista ei vielä sattunut olemaan. Kamat äkkiä hostelliin, suihku ja ruokapaikan etsintään. Seuraavat seisemän päivää pitäisi käyttää tehokkaasti!

Pitkälle en päässyt, vaan päädyin tankkaamaan lähimpään ravintolaan, minkä löysin hostellin kupeesta. Olin oleskellut Singaporessa, jossa vallitsee kuri ja järjestys ja suurin huvi on shoppaileminen, kolme kuukautta. Nyt edessäni aukesi Patongbeachin kaoottinen liikenne, turistilaumat, musiikki, uudet hajut ja tuoksut, kuulutukset samana iltana pidettävästä thaiboxing-ottelusta… No kaikkea muuta mihin olin Singaporen betonilähiöissä tottunut. Tämä oli siis ensimmäinen matkani Thaimaahan, joten hetki meni hengähtäessä, Singha-pullon parissa.

Patongin luonne alkoi selviämään nopeasti pimenevässä illassa. Tarkoituksenani oli juoda halpaa alkoholia, koska Singaporen alkoholiverotus oli tehnyt minusta miltei raittiin, joten päädyin kiertelemään baareja. Katukauppiaat yrittivät myydä kaikkea mahdollista ja mitä enemmän kello näytti, sitä useampi seuralaisehdokas oli esitellyt itsensä.

Päätin kuitenkin valita illan päähuviksi Bangla Stadiumilla olevan Thaiboxing ottelun. Lipuissa tuntui olevan kovasti turistilisää, koska kukkaroa joutui keventämään 1300 Bahtin verran. Kiertelevän mainosauton kuulutus lupasi “super real fights”, joten en viitsinyt hangoitella vastaan.

Ensin mittaa toisistaan ottivat nuoremmat taistelijat.

Jonka jälkeen, ottelijoiden painon ja iän kasvaessa, meininki muuttui vauhdikkaammaksi ja rajummaksi. Tosin kyllä nuoremmatkin pistivät toisiaan pataan ihan huolella.

Eräs tapaamani turisti arveli Banglan otteluiden olevan näytösluonteisia show-matseja, mutta kyllä meininki ainakin minut vakuutti. Kehän laidalta löytyi hoitopöytä, jolla yhdelle ottelijoista ommeltiin tikit silmäkulmaan. Ottelusta jäi mieleen myös raivoisa vedonlöynti, jota paikalliset harjoittivat huutaen ja kädet ilmassa heiluen. En päässyt perille miten homma toimii. Lisäksi ottelijoiden alkurituaalit kehässä, ennen ottelua, olivat näkemisen arvoiset.

Loppuilta kului halpojen mohitoksien parissa.

Seuraavana aamuna otin suunnaksi Phuket Town:in ja nousin paikallibussin (20Baht) kyytiin.

Tarkoitukseni oli tutkailla kaupungin arkkitehtuuria ja mahdollisesti käydä katsomassa Buddhaa.

Päätin vuokrata tuk-tuk -taksin, koska aurinko oli liian kuuma ja eiliset mohitokset tuntuivat vielä takaraivossa. Kuski lupasi kyydittää minua 3 tuntia 200 Bahtin hintaan.

Kuvan auto ei ole vuokraamani, vaan sen tarkoituksena on näyttää miltä Phuketin tuk-tukit näyttävät.

Kuski kyyditsi minut kaupungin laidalta kohoavan vuoren huipulle, jossa minua odotti Buddha. Betoninen Buddha istui tyynenä auringossa ja näytti “kaikki OK” merkin. Kauaa en voinut viettää Buddhan kanssa, koska temppeliin menessä pitää riisua kengät, ja Buddhaa ympäröivä ylätasanne oli tulikuuma.

Aterian jälkeen palasin täpötäydellä paikallisbussilla Patongbeachille ja menin rannalle nauttimaan virvokkeita ja fiilistelemään auringonlaskua muiden kulkukoirien kanssa.

Seuraavaksi aamuksi olin jo maksanut lipun lautalle, kohti Phi Phi Don:ia. Siitä seuraavassa osassa.

Erilaisten vaiheiden jälkeen päädyttiin frendin kanssa Finnairin Tukholman koneeseen. Siellä pikaisten nuuskaostosten jälkeen uusi checkaus ja Icelandairin B757:n kyytiin ja kohti Keflavikia. Aika peruskauraa oli islantilaisten kyyti. Ei alkoholitarjoilua, mutta maksusta sitä kyllä sai. Drinkit, kaltsut ja viinit kustansivat noin 5€/annos. Tästäkin huolimatta niitä tuli lipiteltyä, sillä mitään muutakaan tekemistä koneessa ei ollut. Kun ikkunasta alkoi näkyä Islannin rannikko, kävi itselleni heti selväksi ettei kyseessä ole suosikkeihini lukeutuva maa. Tasaisen harmaata, ei puita, eikä juuri mitään muutakaan. Mitä nyt helvetillinen tuuli ja vesisade. Erinomaisen ruma paikka! Rumin mitä olen koskaan nähnyt! Tosin nyt puhun ainoastaan Keflavikin lentokentän ympäristöstä, mutta kuitenkin.

Keflavik International Airport ei luonnollisestikaan ole suuren suuri, mutta tai ehkäpä juuri siksi, toimiva. Liikenne menee suurin piirtein niin, että aamulla FI:n lennot lähtevät Eurooppaan palatakseen takaisin iltapäivällä. Hieman myöhemmin samaiset koneet starttaavat kohti Pohjois-Amerikkaa ja palaavat takaisin aamuksi lähteäkseen taas Eurooppaan. Muun aikaa kenttä on 99% kuollut. Varsin asiallinen kuvio, sillä ilman Eurooppa-Amerikka-Eurooppa liikennettä via Keflavik koko kenttä olisi koko ajan 99% kuollut.

Parit oluet (n.5€) juotuamme olikin New Yorkin kone boardaamassa ja sinnehän seuraava etappi suuntautui eli kyytiin. Ylihinnoittelusta huolimatta alkoholi maistui ja matka taittui näin rattoisasti. Koska kaikki FI:n Amerikanlennot lähtevät hyvin lyhyen ajan sisällä, ne myös lentävät melko lähekkäin. Olikin aika magean näköistä kun toinen B757 lensi ensin tovin koneemme vieressä ja sitten muutti kurssia ja lensi alitsemme. Vähän saman näköistä kuin monissa lentoyhtiöiden televisiomainoksissa, mutta tällä kertaa livenä.

Laskeutuminen JFK:lle tapahtui myöhään illalla. Olisiko ollut noin 22:30 tai jotain. Ja vaikka lentomme oli ainoa joka jonotti passintarkastukseen, se kesti melko kauan. Sormenjälkemme ja naamakuvamme luovutettuamme saimme leimat passiin ja lähdimme väijymään shuttle bussia varaamaamme Holiday Inn Expressiin joka sijaitsee aivan lentokentän välittömässä läheisyydessä. Kyyti löytyi ja toimi.

Huoneen hinta oli 95€ ja se oli varattu Octopusista. Syy miksi emme lähteneet häemzimään Manhattanille tai jonnekin muualle oli aikainen checki seuraavana aamuna. Niinpä soitin hotellilta läheiseen pizzeriaan ja tilasin Special-pizzan (18,50$) ja kuusi pulloa olutta (2,80$/plo). Hieman ihmettelin pizzan kovaa hintaa, mutta en ihmetellyt enää kun se saapui. Oli nimittäin aika tyrnän kokoinen kiekko! Ja puolet jäikin syömättä. Itse huone oli oikein hyvä.

Yllättävää oli New Yorkin keli tuona 24-25.10.2007 välisenä yönä. Lämpötila 21C astetta vielä klo.2:00 ja ilman kosteusprosentti erittäin korkea. Vähän kuin tropiikin yö, mutta väärässä mestassa.

Oma check-in Tacan lennolle San Joséen Costa Ricaan alkoi aamulla kello 4:00. Hotellimme tarjosi ilmaisen kyydin kentälle tasatunnein ja niinpä hyppäsin klo.3:00 shuttleen. Olin ainoa asiakas joten aikaa meni noin kuusi minuuttia. Jos olisin tiennyt miten nopeaa toiminta tulisi olemaan olisin tietty ottanut kello 4:00 shuttlen. Ei se mitään. Olinpa ensimmäisenä tiskillä.

Tässä vaiheessa matkaa oli tullut taitettua jo lähes vuorokausi. Yöllä olin nukkunut tasan tunnin ja viina höyryt olivat muuttuneet huonoiksi. Järjetön väsymys ja orastava päänsärky päällänsä. Ei kovin hyvät matkustusfeelikset siis. Matka kuitenkin jatkuu ja se on pääasia.

Osassa 2 San José. Tulee kun jaksan naputtaa

Lento CX703 saapui Suvarnabhumille aikataulunsa mukaisesti klo.20:15. Kyseessä oli ensimmäinen vierailuni Bangkokin uudella lentokentällä eikä vaikutelma ollut ollenkaan hassumpi. Kamat tulivat hihnalle nopeasti, mutta havaitsin rinkkani mennee matkalla hieman rikki. Ei muuta kuin vieressä olleeseen Thai Airways Internationalin byrooseen tekemään reklamaatiota. Virkailija kirjoitti mulle kuitin ja antoi puhelinnumeron josta soittaa nouto korjaukseen. Pikainen toimitus siis ja pian olinkin jo taxin takapenkillä kohti Ratchaprarop Tower Mansionia. Aikaa matkaan ei kulunut kuin 25 minuuttia ja hintaa kertyi huimat 250B (1€=n.47THB). Ei liene mikään yllätys, että olin varannut huoneen juuri Razzalta? No se nyt vaan on tuttu mesta ja hintalaatusuhteeltaan minulle sopiva. Nyt tosin maksoin 680 bahtia per yö, sillä huone oli uudemmalta puolelta, hieman normaalia suurempi ja varustettu kylpyammeella. Myönteisenä muutoksena huomasin, että Soi jolla Razza sijaitsee oli saanut numeron! Ennen nimi oli pelkästään Soi Bunprarop, mutta nyt Soi 14 (Soi Bunprarop). Helpottaa kummasti taksin perille neuvomisessa.

Kamat nurkkaan, suihku ja läheiseen Water Bariin (Soi Rang Nam) jonne olin sopinut tällit yhden frendin kanssa. Aika iisi ensimmäinen ilta siitä muodostui. Hieman kaljaa ja höpötystä. Väsymys alkoi painaa samoihin aikoihin kuin tarjoilijat ovia säppiin. Taisi siis olla noin 2:00… Voi niitä aikoja kun Bangkokin baarit olivat vielä auki 24/7! Toivottavasti Thaksinin syrjäyttämisen myötä myös aukioloaikapolitiikka normalisoituu.

Seuraavana päivänä olikin pakko lähteä ostoksille. Rinkkani oli näet perinteisesti lähes tyhjä lähtiessäni matkaan. Siispä Mah Boon Krongiin shopauttelemaan. Yleensä olen tavannut tehdä ostokseni juuri kyseisessä ostoskeskuksessa. Syitä tähän on neljä; Hinnat ovat kohtuulliset, valikoimat erinomaiset, sijainti hyvä ja tila on ilmastoitu. Ja löytyihän sieltä taas tuotetta.

Illalla olin sopinut meneväni frendin entisen luokkakaverin kanssa radalle. Ajattelin että ohjelmassa olisi tavallinen ruokaa, juomaa ja jutustelua tyyppinen ratkaisu, mutta kun tapasit hänet kello 18:00 Victory Monumentilla sain tietää iltaan kuuluvan erottamattomana osana Karaoken. En varsinaisesti ole mikään President of Karaoke, mutta ei siinä mitään. Bussi alle ja Royal City Avenuelle! Mesta oli melko tyypillinen aasialainen karaokemesta josta jengi vuokraa privaattihuoneita ja loilottaa siellä keskenään. Emäntäni duuniporukalla oli tuona iltana varattuna juuri tuollainen huone. Kello 24 saakka jaksoin oluen ja ruoan voimalla kuunnella thaimaalaisia popklassikoita, mutta sitten oli pakko häipyä. Ja kun edellisenä iltana tapaamani frendi istui samaan aikaan Hard Rock Cafessa, otin taksin sinne.

Bangkokin HRC poikkeaa useimmasta muusta siinä suhteessa, että tässä mestassa ryypätään. Lisäksi House Band -joka vaihtuu 3-4 kuukauden välein- on yleensä hyvä. Ja niin tuonakin perjantai-iltana. Sisäänpääsymaksu oli 250B, mutta sillä sai saman arvoisen drinkkilipun. Siispä ilta jatkui hieman toisen laisen musan parissa ja kaljakin vaihtui Pitkäsaaren jääteehen. Myös täällä, niin kuin lähes koko kaupungissa, pilkku tulee aikaisin. Onneksi on keksitty salakapakat ja iltaa ei tarvitse typerien lakien takia lopettaa kesken! Niinpä siirryimme Spice Clubilla. Mesta löytyy The Ambassador hotellin alakerrasta osoitteesta Sukhumvit Soi 11. Sisäänkäynti tapahtuu parkkihallin kautta. Rohkeasti vaan ramppia alas ja mesta kyllä tupsahtaa näkyviin. Myös tänne oli sisäänpääsymaksu 250B ja myös sillä sain drinkkilipun. Spice Club on ihan normaali yökerho. Ei mitään uugeeta. Mutta jengiä oli paikalle valunut kiitettävästi. Yhteensä arvioisin paikalla olleen noin 400 tanssahtelijaa ja juomaria. Hyvä meno! Edulliseksi mestaa ei kyllä voi luonnehtia. Skidi Singha taisi olla 180B!

Ja kun päästiin salakapakoihin, niin jatketaan pienellä yleiskatsauksella. Informaatiota saa taksikuskeilta tai muilta matkamiehiltä. Itse saan kiittää koordinaateista kaveriani. suosituimmat mestat syys-lokakuussa 2007 olivat seuraavat: Spice, Spice Club, Boss ja Lucky. Viimeksi mainittu sijaitsee Ratchaprarop Soi 14:sta 7-Elevenin yläkerrassa eli Razzalle voi vaikka kontata! Kaikkiin on sisäänpääsymaksu n.250B ja kaikki ovat auki aamuun. Ja taksi- ja tuktuksuharit osaavat kyllä nimellä perille. Itse en vieraillut kuin Spice Clubilla, joten en osaa mestoja paremmuusjärjestykseen laittaa.

Seuraavat viisi päivää menivät kaavalla lepoa-hengailua-shopauttelua-makaamista-frendien tapaamista-dogailua. Pääasillisesti tuli hengattua vanhoissa tutuissa mestoissa. Muun muassa Gulliver’s (Khaosan & Sukhumvit), Saxophone, O’Reillys ja Khaosan Roadin kuppilat tuli koluttua taas kerran. Toki uusissakin tuli piipahdettua, mutta en oikein muista niiden nimiä. Yksi hyvä oli Gulliver’sin yläkerrassa katolla. Ainahan siellä on baari ollut, mutta nyt se on viihtyisä ja livemusaa on joka ilta. Ai jai jai kun oli rentouttava viikko!

Sitten olikin aika palata Suvarnabhumille. Tällä kertaa tosin vaimoa vastaanottamaan. Ja tässä kohtaa ohjelmaan tuli lisäyksenä sukulointia ja shopauttelun määrä nousi potenssiin tuhat.

Heti samana iltana menimme Thonburiin yhteen monista All-You-Can-Eat-BBQ-Buffet-mestoista ja paikalla oli ainakin 15 vaimoni sukulaista. Muuten tosi kiva, mutta ilman lämpötilan ollessa noin 30C astetta tulee hiki. Ja jos pöytä on vielä täynnä hiilillä kuumennettavia grillejä, tulee valtava hiki! Lisäksi grillaustunnelmaa kohottamaan oli palkattu orkesteri joka takoi thairokkia. Kaikki 230 desibeliä tuottavat styrkkarit oli strategisesti sijoitettu ainoastaan kuutisen metriä oikeasta tärykalvostani syrjään. Lisäksi kolme vuotta naftaliinissa ollut thainkielen taitoni laitettiin testiin… ja luonnollisesti useamman sukulaisen toimesta samanaikaisesti. Olisi ollut täysin mahdotonta kuulla sanaakaan edes äidinkieltään saatikka sitten thaita. Onneksi on keksitty tupakka, kohteliaat tavat ja tupakkapaikka. Pakeneminen tänne yhden sukulaisen kanssa kerrallaan oli ratkaisu. Kroppa sai hieman tarvitsemaansa tuuletusta, hermot nikotiinia ja sukulaiset vastauksensa kysymyksiinsä. Mutta oli se mahtavaa päästä ilmastoituun tilaan sen pätsin jälkeen! Toki suihkukin olisi ajanut saman asian, mutta siellä tuskin olisi ollut yhtä paljon jengiä ja kaljaa kuin Gulliver’sissa.

Ja sitten taas shoppailemaan. Mukaan tarttui ainakin silmälasit (900B), pilotit vahvuuksilla (550B), vaatteita, sähköwokki (499B), kirjoja, cd- ja dvd-levyjä (originaaleja), asusteita ja sisustuselementtejä. Hintataso vaikuttaisi olevan suurinpiirtein sama kuin kolme vuotta sittenkin; T-paidat 130B, farkut 600B, hupparit alk.250B ja CD:t 350-550B (thaikkulevyt 99-145B). Ja valikoiman laajuus, hyvä laatu sekä hintataso tekevätkin Bangkokista edelleen varsin kilpailukykyisen shoppailumestan.

Ja kun alkuun mainitsin, että muutoksiakin kolmessa vuodessa oli tapahtunut, niin muutama sana niistä. Ensiksi silmiin tietysti osuvat uudes shopautuskeskukset ja pilvenpiirtäjät. Ei niitä nyt ihan älyttömästi ole kohonnut, mutta kyllä esimerkiksi Razzan parvekkeelta avautuva maisema oli muuttunut. Niin kuin lähes koko Soi Rang Nam.

Joukkoliikenteessä punaiset ilmastoimattomat bussit olivat saaneet antaa yhä enemmän tilaa oransseille ilmastoiduille virkaveljilleen. Taksit olivat ennen pääsääntöisesti kelta-vihreitä, mutta nyt niitä oli kaiken värisiä. Tai ei ihan kaiken värisiä. Itse asiassa taksit olivat väriltään sellaisia jotka eivät koskaan kelpaisi tavalliselle ihmiselle auton väriksi; pinkkejä, myrkynvihreitä, keltaisia, oransseja, tylynsinisiä ja niin edelleen. Uusinta joukkuliikennemuotoa eli metroa en ikävä kyllä ehtinyt tyypätä. Tämä lähinnä siksi, että edes yhdistettynä BTS:ään verkko ei ole Bangkokin kokoiseen kaupunkiin tarpeeksi kattava. Hyvä alku kuitenkin.

Safkapuolella positiivisin uutuus oli MOS Burgerin rantautuminen Bangkokiin. Fantastisia japanilaisia purilaisia! Edellisestä Spicy MOS Burger with cheesestä olikin ehtinyt vierähtää kuusi vuotta. Jo oli aikakin korjata vajetta! Branchi löytyy Central Worldin (entinen WTC) kolmannesta kerroksesta. Ja jonoista päätellen uusia branchejä on tulossa.

Muutosta oli tapahtunut myös joissain hinnoissa. Katuruoka oli samaa alkaen 20B tasoa, mutta bisseen oli lätkäisty lisää veroa, joten se oli mestasta riippuen 5-10B kalliimpaa kuin kolme vuotta sitten. Ilmastoimattomien bussien hinnat olivat tuplaantuneet 7 bahtiin. A/C-dösät taas kyyditsivät vanhaan hintaan. Tämä tekee ilmastoimattomien bussien käytön entistäkin hyödyttömämmäksi. 7-Elevenin ja supermarkettien hinnat olivat nousseet hyvin maltillisesti ja taksilla pääsee polttoaineiden hinnan noususta huolimatta edelleenkin samaan hintaan kuin yli 10 vuotta sittenkin. Todella hämmentävää!

Kännykkärintamalla suurin saavutus lienee se, että thaikut ovat tehneet iPhonen kaikille käytettäväksi. Esimerkiksi MBK:sta ostetut iPhonet toimivat vaikka Saunalahden sim-kortilla. Hintaa iPhonella oli muistaakseni 23000B.

Koko Bangkokissa vierailun päätarkoitus olivat vaimoni siskon eli kälyni häät. Herätyskello soi kello 5:00 lauantaiaamuna. Siitä sitten taksilla 30 kilometriä Ruamkyanivediin Thonburiin ja ajoissa paikalla. Olinhan sentään pestattu bestmaniksi vaikken ollut sulhasta tavannut kuin kerran aikaisemmin. Siksi minulle oli vuokrattu myös perinteinen puku joka istui oikein mainiosti. Pari sukulaismiestä taisivat huomata aikaisesta herätyksestä johtuvan poikkeustilan päässäni, sillä tarjosivat heti olutta jota olivat itse nurkan takana lipittämässä. Itse seremonia alkoi kello 7:00 kulkueella korttelin ympäri. Itse sain kulkea eturintamassa reilu viisi metriä pitkä bambutanko kädessäni. Ajoittain karjuttiin jotain mistä en saanut selvää, mutta kaikilla tuntui olevan hauskaa. Rundin jälkeen oli pikku breikki ennen kuin munkit saapuivat suorittamaan itse vihkimisseremonian. Tällä aikaa räpsittiin valokuvia ja rupateltiin mukavia. Seremonia kesti kokonaisuudessan noin 30 minuuttia ja tämän jälkeen olikin safka. Ja vaikka kello oli vasta 9:30, jokaisessa pöydässä oli 0,75l pullo viskiä. Ihan turhaa sitä on kellosta katsoa koska juhlitaan. Juhlitaan kun on juhlan aika! Ja nyt oli! Ruoka oli erinomaista ja tunnelma rento ja iloinen. Ruoan ja viskin jälkeen oli toisen seremonian aika. Tässä jaksossa tuore aviopari on yhdistetty narulla päistään ja kaikki vuorollaan kaatavat heidän käsiinsä vettä ja toivottavat onnensa. Järjestys menee luonnollisesti vanhimmasta nuorimpaan. Ja jokainen onnentoivottaja saa hääparilta lahjan. Tässä tapauksessa lahja oli kaunis kukkaseppele joita kannattelin kultaisessa maljassa avioparin vierellä. Ja sitten taas hieman viskiä ja olutta juhlan kunniaksi. Täytyy sanoa, että jengi oli aika päissään kun kello 14:30 lähdimme kämppää kohden. Mutta oikein hyvät juhlat olivat!

Vielä ennen paluutani Härmälään ehdin suorittaa erään luottamustehtävän. Duunikaverilleni oli nimittäin käynyt niin, että hänen guest house-huoneensa oli tyhjennetty viime tammikuussa. Luonnollisesti hän ajatteli varkaiden vierailleen ja teki rikosilmoituksen, hommasi uuden passin ja jatkoi matkaa vapain käsin. Sitten passi oli kuitenkin palautettu suurlähetystöön gh:n toimesta ja tällöin kävi ilmi, että gh:n siivooja oli vain epähuomiossa siirtänyt kamat huoneesta vege. No koska kamat eivät olleet kokonaan arvottomia, lähdin niitä perään kyselemään. Ja niin siinä kävi, että sinnikkään kyselemisen ja erilaisten papereiden täyttämisen jälkeen kuittasin duunifrendilleni 490$, 80€, 20£ sekä digikameran. Vaatteet ja muut gh oli hävittänyt tilan säästämiseksi. Mutta ei ollenkaan huonoa palvelua säilyttää arvotavaroita yhdeksän kuukautta!

Täytyy sanoa, että oli oikein onnistunut matka. Oli jo ollutkin hieman ikävä Bangkokia! Täytyy pitää tästä lähtien huoli ettei noin pitkiä breikkejä pääse syntymään. Vähintään kerran vuodessa pitää poiketa! Viime vuosina Lattareissa reissaaminen vaan on syönyt kaikki rahat. Nyt taasen hieman lyhensin matkojen kestoja ja pääsin molempiin. Lattareista siis juttua tuota pikaa.

Ai niin se hajonnut rinkka! Soitin siis TG:n repair-palveluun ja sieltä tuli äijä rinkkaa noutamaan. Seuraavana päivä samainen rinkka oli kuin uusi. Ja ovelta ovelle palvelu ilmaiseksi. Olen tyytyväinen! Ai miksi TG korjasi rinkkani joka hajosi AY:n tai CX:n kyydissä? No siksi kun CX ostaa tämän kaltaiset palvelut Thaimaassa TG:tlä.

Henkilökohtaisesti pidän Hong Kongia yhtenä maailman parhaista kaupungeista. Jo pelkästään tämä olisi riittänyt syyksi vierailla siellä vaikka vain päiväseltään. Visiittiä tosin puolsi tällä kertaa muut seikat. Olin suunnitellut matkaa Bangkokiin ja lentohintoja tutkaillessani halvimmaksi nousi HEL-HKG-BKK-HEL. Sitten kun kävi ilmi, että HKG-BKK välille voisi samaan hintaan valita minkä tahansa Cathay Pacificin lennon, niin päädyin pitämään kaupungissa 11 tunnin breikin.

Eli eli, Helsinki-Hong Kong Finnairilla, Hong Kong-Bangkok CX:lla ja Bangkok-Helsinki Finnairilla hintaan 695€. Ajankohta oli 26.9-16.10.2007.

Olin ollut edellisen yön duunissa joten lento Hong Kongiin meni torkkuessa ja matka taittui täten nopeasti. Kovin levännyt olo ei kuitenkaan aamuvarhaisella ollut, mutta riittävän pirteä mestojen tsekkailuun.

Hong Kong International Airport on varsin toimiva laitos ja siirtyminen kaupunkiin käy nopeasti. Valitsin kulkupeliksi Airport Express Trainin joka tarjoaa saman päivän menopaluuta menolipun (100HK$) hinnalla (1€=11,40HKD) ja oli Kowloonin asemalla noin 45 minuuttia saapumiseni jälkeen. Kamat olin nimittäin checkannut suoraan Bangkokiin.

Ja jos on lentokenttä toimiva laitos, niin on kyllä koko kaupunkikin. Tai ainakin keskusta-alueet. Joukkoliikenne toimii, mestat on sullottu suhteellisen pienelle alueelle ja meininki on jouhevaa. Kowloonin asemalta otin ilmaisen shuttle-bussin Tsim Sha Tsuihin ja kävelin tsiigailemaan mielestäni maailman mageinta urbaanimaisemaa Kowloonin niemen kärjestä kohti Hong Kong Islandin pilvenpiirtäjärivistöä. Ja tekee se vaikutuksen joka kerta! Mahtavuutta!

Ja tsiigailumestan vierestä lähtee sopivasti Star Ferryt, nuo institutionaalisen aseman saavuttaneet joukkokuljetusvälineet, itse Hong Kongin saarelle. Ja sinnehän piti mennä, sillä edellisen vierailuni jälkeen ahkerat kiinalaiset olivat ehtineet rakentaa pilvenpiirtäjärivin jatkeeksi IFC-tornin joka on tällä hetkellä Hong Kongin korkein ja samalla maailman viidenneksi korkein rakennus (414m). Ei ehkä ihan suosikkini pilvenpiirtäjien joukossa, mutta pitäähän friikin korkeat talot nähdä! Eikä IFC missään tapauksessa ruma ole! Ei suinkaan! Ehkä itseäni häiritsee sen melkoinen korkeusero vieressä tapittaviin pytinkeihin. Nooh, 2010 pitäisi vastarannalle nousta Union Square Phase 7 474 metrin korkeuteen ja tällöin IFC ei siis kohoa enää yksinäisenä. Ja tällöin lienee yllekirjoittanut taas mestoilla pällistelemässä niskat sijoiltaan kohti taivasta… viimeistään siis. En muuten mennyt IFC:n katolle. Itse asiassa en ole edes varma pääseekö sinne. No joka tapauksessa syy siihen oli se, että maisemat katolta ovat kutakuinkin samat kuin Victoria Peakilta, jolla olen jo parit kerrat vieraillut. Ei siis tuhlata aikaa kun sitä ei paljon ole!

Kun ykkösnähtävyys päiväretkelläni oli hoidettu, olikin aika siirtyä punkrockin ihmeelliseen maailmaan. Ikävä kyllä edes Hong Kongissa bändit eivät soita, ainakaan kovinkaan usein, päivisin joten oli pakko tyytyä nauhoitettuihin tuotoksiin. Hyvän valikoiman edullisilla hinnoilla tarjoaa HMV . Itse pidän enemmän Tsim Sha Tsuin toimipisteestä eli Star Ferry yli salmen ja takaisin Kowlooniin. Myös metroa voisi siirtymiseen käyttää, mutta lauttojen etuna ovat mahtavat maisemat sekä merellinen meininki. Eikä hintakaan (alk.1,70HK$) päätä huimaa.

Kun oli päässyt shoppailun alkuun HMV:ssa, niin pakko oli hieman jatkaa. Hong Kongillahan on maine kalliina kaupunkina. Ehkä se onkin jos kaupungissa asuu. Mutta nythän on käynyt niin, että yhteisvaluutta euro on vahvistunut ja tällä hetkellä Hong Kong on itse asiassa melko edullinen kaupunki häemziä. Ja kaupungissahan on mitä mahtavimmat shopauttelumahdollisuudet! Itse suuntasin nuorekkaana matkailijana lompakkoni kanssa Granville Roadille. Alennusmyynnit olivat päällänsä ja jotain rättiä tarttuikin mukaan. Myös mm. Chatham Road Southilta ja Austin Avenuelta löytyy hyviä puoteja… ja jonkin verran myös baareja. Ikävä kyllä varsinaista juopottelufeelistä ei keskellä päivällä ollut. Sen sijaan lounaalle löytyi sijaa.

Hong Kong on myös erinomainen syöpöttelykaupunki. Kaikkea löytyy ja kaikella budjetilla! Tai no jos olet kalakukkoa vailla, niin saattaa olla ettei sitä ole tarjolla. En tosin ole tästä aivan varma, sillä en tiedustellut asiaa keneltäkään. No joka tapauksessa, kaupungissa on vaikea olla löytämättä ravintolaa. Niitä on joka puolella. Kantonilainen keittiö on yleisimmin esillä, mutta myös muut aasian keittiöt nauttivat vahvaa suosiota. Ja McDonald’sit joita myös löytyy runsaasti. Ja ovat muuten edullisia ja auki yleensä 24 tuntia vuorokaudessa. Yöaikaan ne tosin toimivat lähinnä nukkumismestoina, mutta saa sieltä silti Big Macejä.

Vatsa täynnä jotain kiinalaista pöperöä jatkoin päiväretkeäni päämäärättömällä vaeltelulla ja ihmisten tsiigailemisella sekä nauttimalla muutaman San Mig Lightin Kowloon Parkissa. Tähän oli hyvät edelletykset, sillä aurinko paistoi ja lämpötila lähenteli 30C astetta.

Mutta jos palataan vielä mielekkyyteen tehdä päiväretki Hong Kongiin, niin mielestäni siinä todellakin on järkeä. Ei kaupunkia tosiaan ehdi läpeensä koluta, mutta jo 10 tunnin stoppi esimerkiksi matkalla Bangkokiin antaa mahdollisuuden vierailla useimmissa päänähtävyyksissä ja aikaa jää vielä syömiseen ja shopautteluunkin. Ja vaikka käyttäisi siirtymisiin vain julkisia tai jalkojaan. Ja vaikkei olisi koskaan aiemmin kaupungissa käynytkään. Lämmin suositus siis!

Itselläni oli koittanut aika siirtyä takaisin lentokentälle ja kohti Bangkokia. Homman tekee helposti tunnissa ja hyvin puolessatoista, sillä esimerkiksi check-in suurimpiin operoijiin onnistuu vähäisellä jonottamisella jo juna-asemalla. Itselläni kun oli Boarding Pass hoidettu jo Helsingissä, aikaa meni vieläkin vähemmän. Vaikka ei sillä etteikö Hong Kongin lentokentälläkin aikaa saa kulumaan. Jengiä on mukava katsella ja shopauttelumahdollisuudet ovat täälläkin hyvät. Itselleni mukaan tarttui vielä iPod Nano 4Gb (se uusi malli) hintaan 119€.

Ja ladataan nyt vielä tähän Hong Kong-läppään vielä avoin hehkutus Cathay Pacificista. Aivan mahtava lentoyhtiö! Ehdottomasti yksi maailman parhaista! Eikä ole edes ainoastaan oma mielipiteeni, vaan myös SkyTrax on noteerannut lafkan viidellä tähdellä. Ja vaikka Finnairin MD11:sta tarjoama kyyti olikin sinällään ihan ookoo, niin kyllä ero CX:n B777-300:sen kyytiin ja palvelutasoon oli huima! Oivallinen alku Bangkokin lomalle josta myöhemmin.

Australiassa olutta juodaan paljon, ja (lähes) joka päivä. Suurimpana erona mainittakoon juodun alkoholin määrä. Meillä suomessahan kukaan ei koske ykköseen tai muuhun kevytkaljaan, mutta Ausseissa on ihan normaalia juoda light beeriä n. 2.8 %, mid-strengthiä n. 3.5 % tai sitten “kolmosta”, eli full-strengthiä 4.5-4.7 %. Myös tarjoilukoko on hieman eri kuin Suomessa: NSW alueella juodaan joko “middie” 285 ml, “schooner” 425 ml tai harvinaisemmissa tapauksissa “pint” 576 ml. Meidän baarissa oli middien ja schoonerin välikoko “schmiddie” 350 ml. Pullot eli “stubbies” ovat ihan normikoossa, eli siinä 350 ml kantturoissa. Import kaljoista yleisimpiä ovat Heineken, Becks, Corona ja Asahi. Siideriä saa, mutta valikoima on hyvin suppea. Yleensä Strongbowta, joskus Bulmerisa (!) tai Magnersia.

Hinnat vaihtelee paljonkin paikasta riippuen, mutta yleensä kotimainen pullo on $ 5-6,50, ja import $ 6,50 – . Backpackerparatiiseissa saa kaljaa hyvinkin halvalla, ja usein kannussa, mutta kaupungissa on ihan länsimaiset hinnat.

Bottleshopissa = alkossa on ihan järjettömän kallista ostaa 6-pack kaljaa. Kannattaa mielummin ostaa “slab” eli lava, eli 24-pullon laatikko. Tölkkikalja on hyvin hyvin harvinaista.

Aussit juovat oluen lisäksi paljon bourbonia ja rommia. Yleensä niitä sotketaan kokikseen, ja niitä saa myös valmiiksi blandattuina pullossa tai tölkissä. Kokiksen lisäksi suosikkiblandis on Dry Ginger Ale, eli inkiväärilimppari.

Katkerana vielä muistelen viinien hintoja ravintolassa… Omassa työpaikassa talon viinit maksoivat lähtöhetkellä $ 23/pullo, ja vähän paremmat sitten vähän enemmän… mutta kuiteski suhteellisen edullista näin suomen hintoihin verrattuna.

Että näin. Jos joku haluaa testata, myy ainakin Kampin Aussie Pub sekä New:tä että Extra Dry:ta.

Suuntasin ensin matkani kohti rantaa. Etelässä käyneet tietävät, että biitsi on se paikka, josta kaikki “säännöstellyt” tuotteet löytyvät. Taivaanranta oli täynnä rahtialuksia, joka myös kieli aktiivisesta kaupankäynnistä.

En kuitenkaan tavoittanut yhtään diileriä rannan tuntumasta ja ensihätään päätin turruttaa makuhermoni jollain muulla. Tähän hätään kelpasi thaimaalaisen keittiön tom yum -keitto. Keitto sisältää mm. erilaisia yrttejä, nuudeleita, vihanneksia, sekä kasan mereneläviä ja se on tulista. Todellakin. Tämä keitto kustansi 1,5EUR.

Vetelin keiton kyynelten valuessa silmistä. Mausteisiinkin addiktoituu. Kun päivittäin syö jotain vahvasti maustettua ruokaa, niin pientä poltetta kielenpäässä alkaa kaipaamaan. Muistelin kuitenkin tietolähteeni neuvoja. Variksen kohdalta vasempaan ja sisään ostariin. Tarkoituksena löytää farmaseutti.

Ostarit ovat sokkeloisia paikkoja mutta hetken harhailtuani löysin apteekin. Kävelin liikkeen takaosaan, reseptilääkkeiden tiskille, ja kuiskasin myyjän korvaan:

Välittömästi myyjä paljasti saatavilla olevan valikoiman. Valitsin pikaisesti pari levyllistä ja jo tehdessäni lähtöä kotiin, myyjä sanoi tarvitsevansa passini. Sydän hyppäsi kurkkuun. Ostotapahtuma oli siis kirjattava omalle nimelleni! Toisin sanoen minut voitaisiin jäljittää myöhemmin tähän ostoon liittyen?! Hetken mietittyäni himo kuitenkin voitti järjen. Myyjä kopioi tietoni passista ja merkitsi myös tarkan määrän ostettuja tuotteita. Nyt muodollisuudet oli hoidettu ja eikun kassan kautta kotiin. (Jos et kestä nähdä totuutta, älä scrollaa alas.)
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.

Aah. Vihdoinkin hampaat kuntoon ja xylitol arvot kohdalleen. Kaksi kuukautta ilman purkkaa on takana.

Singaporesta saa siis purukumia, mutta se on säännösteltyä. Ilmeisesti vain xylitolia sisältävä purkka kelpaa apteekkien valikoimaan ja sitä myydään hampaiden kunnossapito tarkoitukseen. Ja todellakin, ostaessasi purkkaa sinun pitää näyttää passi tms. henkilöllisyystodistus, jotta myyntitapahtuma voidaan kirjata ylös. Jos jostain kadulta löytyy puoliksi pureskeltu purkka, niin valtion miehet tulevat varmaankin tsekkaamaan monta palaa levyssäni on jäljellä

Strawberry fields forever! Lennon elää!

Maanantaina tosiaan lähdettiin New Yorkin Central Parkin kulmilta kohti JFK:n lentokenttää. Matkalla oli melkoisia mutkia, koska E-linjan metro oli vaihdettu juuri toiselle reitille ja jouduttiin siitä syystä hyppimään asemilta toisille ja ravaamaan raskaiden laukkujen kanssa vielä pari avenuen väliä kävellenkin.

Oman vaikeustasonsa lisäsi sekin, että meikäläinen unohti VISA-korttinsa Maynardin paikalliskuppilaan eikä käteistä ollut enää jäljellä. Perus-eläminen onnistui kyllä taskuun jääneellä American Express -kortilla, mutta ilman tunnuslukua silläkään ei saanut nostettua mistään cashia. Ja uskomatonta kyllä, Amerikassa on edelleen paikkoja, joissa käy vain käteinen (esim. lentokentän tavarasäilytys). Noh, selvittiin kuitenkin nipin napin rahaongelmista pientä luovuutta käyttäen.

Paluumatkan huipennus oli kuitenkin se, kun saavuttiin pitkän metro- ja air train-reissaamisen jälkeen lentokentälle ja Jeli kaivoi lentoliput kassistaan… “Kulta, ei kai me olla täällä vääränä päivänä?”. Jep…. lento lähtee huomenna!

Neuvottelut Finskin tiskillä johti siihen, että oltaisiin päästy saman päivän lennolle maksamalla yht. 400 lisää. Ei kiitos! Meidän lentoliputhan maksoi alunperinkin vain 400 menopaluuna! Ei siinä sitten muuta kun tavarat kentän säilytyslokeroon (30 dollaria) ja keula taas kohti Manhattania…

Tällä yllättävällä jatkoajalla käytiin syömässä Nykin Little Italy -alueella ja nautiskeltiin oman hotellihuoneen ihanuudesta China Townissa. World Hotel kustansi yht 112 dollaria. Oma huone, tv, suihku ja vessa eli oikein jees. Mitä nyt aamulla tyynyn alta ryömi tuhatjalkainen öttiäinen..

Seuraavan päivän matka kentälle oli helpompi ja lento kotiin lähti ajallaan. Matka-aika taisi olla jotain 7,5 tuntia. Nyt on siis reissu ohi ja kokemukset jäi vahvasti plussan puolelle.

Vielä loppuun muutama huomio kulttuurieroista:

- Amerikkalaiset tuntui olevan äärettömän kohteliasta sakkia. Autot pysähtyy suojatien eteen, vaikka jalankulkijoilla palaisi punaiset valot. Ostoskeskuksissa jengi jää pitämään ovea auki, vaikka olisit vielä pitkällä sisäänkäynnistä. Kaikki toistelee sanoja Excuse me ja Thank you… Itsekin pitäisi muistaa aina sanoa Please, kun pyytää tai tilaa jotain!

- Autoilussa pätee sama kohteliaisuus, mutta ajotaidot on monilla vähän hakusessa. Nähtiin todella monta kolaria näinkin lyhyellä reissulla! 8-kaistaisella moottoritiellä ajo tuntui aika vaaralliselta.

- Alkoholi näytti olevan aika pienessä osassa paikallisten elämää. Ainakin Nykistä oli välillä vaikea löytää ihan tavallista basic-baaria. Viikonloppuna yöllisellä metroasemalla kaikuu katusoittajien musiikit, ei känniläisten ördäilyt.

Siinäpä se. Kommenteissa sitten loput, jos tulee vielä jotain mieleen. Eipä jäänyt kovinkaan paljoa mitään negatiivista hampaan koloon tästä reissusta.

Nykissä jouduttiin majoittumaan Continental Hosteliin, viiden hengen dormihuoneeseen (n. 30 dollaria / yö / henk). Dormiin jouduttiin siksi, ettei tajuttu varata hotellia tarpeeksi ajoissa ja kaikki kohtuuhintaiset hotellit oli jo täyteen buukattu. Nykiin matkaavan kannattaa siis varata hotelli hyvissä ajoin!

Toisaalta hostellin dormin huonoja puolia (yöllä kännissä nukkumaan könyäviä kämppiksiä) kompensoi kivat harrastustilat (tv-huone, bilis, keittiöt jne). Ihan hauska kokemus siis tuokin oli eikä kannata turhaan nyrpistellä nokkaansa, jos on kiire löytää edullinen majoitus. Meidän hostellissa oli perjantaisin tarjolla jopa ilmaista pizzaa.

Tällä Nykin pysähdyksellä aloitin sivistyneen kulttuurimatkailijan urani käymällä Jelin kanssa ihan oikeassa museossa. (Kuvien klikkaaminen kielletty alaikäisiltä!)

Käytiin myös Empire State Buildingissa katselemassa aurinkoisen Manhattanin maisemia. Sisäänpääsy maksoi 18 dollaria ja huipulle pääsy vaati seitsemässä eri jonossa odottelua!!! Jos on kiire niin en voi suositella, mutta muuten ihan kiva kokemus.

Melkein Empire Staten vierestä löytyi myös kiva ruokapaikka (Maui Taco), jossa ruoka ja bisse oli erittäin kohtuuhintaista. Aika ihme, että noin keskeiseltä paikalta löytyy noin mukava mesta. Suosittelen!

Leffassakin ehdittiin käymään pariin kertaan. Times Squaren isot elokuvateatterit ja niiden penkit oli mukavia, mutta leffat ei vaan oikein osuneet kohdilleen. We Own The Night oli surkea ja Michael Clayton oli välttävä. Sekin otti päähän, kun yleisö innostui hurraamaan aina kun joku sai leffassa turpaansa. Kertookohan tämä jotain jenkkiläisten asenteista? Ensi-illat maksaa muuten täällä 11 dollaria ja perusleffat 7,5 dollaria (dollarin arvo on tällä hetkellä n. 0,7 euroa).

Eli sellainen oli New York tällä pysähdyksellä. Paljon taas nähtiin ja valtavasti jäi vielä näkemättä. Toisaalta, ei tätä hulinaa kerralla enempää jaksaisikaan.

Wallstreetin härkää sarvista

…Ainiin ja tulihan se pakollinenkin nähtyä eli WTC:n jäännösalue Ground Zero. Uskomatonta, että vieläkin kaivurit kaivaa niitä perustuksia esiin…

Oli aika erikoista tallailla Harvardin yliopiston pihalla ja katsella Harvard Squaren meininkiä. Käytiin myös pyörähtämässä Cambridgen puolella sekä Bostonin keskustassa Boston Common-puistossa (orava-video oli just sieltä).

Paras olut, johon koko matkalla törmäsin, oli bostonilainen Sam Adams! Perus lager, Light ja October edition oli kaikki loistavia. Muitakin makuja oli isot valikoimat, mutta nuo kolme oli omaan makuuni parhaat!

Kaitsun ja mun tärkeän bisnesmiittinkin jälkeen käytiin illallisella korkeassa torni-ravintolassa (en nyt muista kirveelläkään sen nimeä – Kaitsu voi varmaan kommentteihin lisätä sen).

Bisnes-tapaamisen sulattelua…

Muutenkin meininki Maynardissa oli aika rekolamaista eli pienen kylän tunnelma on tallella. Paikallisten asukkaiden suomalaiset juuret näkyy katukuvassa, sillä Maynardista löytyy asukaslukuun nähden enemmän viinakauppoja ja baareja kuin mistään muualta jenkeistä. Erittäin leppoisa paikka siis!

Ihan “pikkukylä” Maynard ei kuitenkaan ole sillä sieltä löytyy McDonald’s, Dunkin’ Donuts, elokuvateatteri ja kauheasti muitakin palveluita (partureitakin oli varmaan kymmenen). Itse tykästyin erityisesti paikallisiin kuppiloihin, joista tuli testattua kaikki viisi tärkeintä.

Se vain herätti hilpeyttä, että jopa meikäläiseltä kysyttiin usein henkilöpaperit baarissa. Toinen hieman totuttelua vaativa homma oli se, että jenkeissä ravintolassa pitää aina jättää tarjoilijoille tippiä 15-20% laskun loppuhinnasta. Baaritiskillä tippi on yleensä dollarin per juoma. Omasta mielestäni rasittavaa, Jelin mielestä normaalia…. Miksei se summa voi olla suoraan siinä laskussa? Haloo! Mr. Pink puhui asiaa Reservoir Dogsissa!

Ainiin ja sekin on aika ärsyttävää, että jenkeissä tarjoilijat käy n. minuutin välein kysymässä pöydässä että onko kaikki ok. Suomessahan ongelma on monesti päinvastainen.

Ja kun jenkeissä ollaan niin kaikki hoituu autosta nousematta…

Päivisin ajeltiin isäntämme&emäntämme autolla ympäri Maynardin ja Bostonin aluetta. Bostonin keskustan vilinään asti ei autolla viitsitty ajaa vaan jätettiin auto parkkiin Alewifen metroasemalle ja jatkettiin siitä julkisilla. Parkkeeraus maksoi 5 dollaria koko päivältä. Se oli vähän, sillä lähempänä bostonia parista tunnistakin sai jo maksaa useamman kympin.

Maynardin läheltä (jenkkimittapuulla eli vajaan tunnin automatkan päästä) löytyi myös mielenkiintoisia ostoskeskuksia. Käytiin muistaakseni tsekkaamassa ainakin seuraavat: Burlington Mall, Arsenal Mall, Solomond Pond Mall sekä valtava Wrenthamin Outlet-kylä, josta löytyi kymmenien merkkiliikkeiden alennusmyymälät. Burlingtonista löytyi myös aika iso leffateatteri. Onneksi oli Nokian GPS-puhelin mukana, muuten teatteri olisi kyllä jäänyt löytämättä…

Maynardista ei jäänyt oikeastaan mitään negatiivista sanottavaa. Kylä meikäläisen makuun!

Valtavat kiitokset isännälle, emännälle ja perheen lapsille! Majoitus, opastukset, auton laina ja kaikki oli todella isoja juttuja. Matkailusta saa aivan eri tavalla irti, kun pääsee tutustumaan paikkoihin paikallisten kanssa. Jäätiin monta palvelusta velkaa.

Perjantaina ajettiin New Englandin kauniiden ruskamaisemien läpi kohti New Yorkin osavaltiota. Maisemat oli aivan uskomattoman upeita ja lämpötilat heilui hellelukemissa. Matkalla jouduttiin jopa paikallisen tv-kanavan haastatteluun.

TV-starailun jälkeen ajettiin Mount Greylock vuoren rinteille lyhyelle “hiking kierrokselle”. Aikaa oli vain liian vähän ja jouduttiin tyytymään lyhyeen puskaseikkailuun vuoren alarinteillä. Upeaa luontoa joka tapauksessa.

Ulkoilun jälkeen maijoituttiin Pittsfieldin leirintäalueelle, joka oli kuin suoraan jostain jenkkiläisistä tv-ohjelmista tai Tiku&Taku sarjakuvista. Metsänvartijat ja kaikki… Päästiin todistamaan myös paikallista sekoilua Hayriden muodossa. Traktorin lavalla oli iso lauma aikuisia vilkkuvine päähineineen pitämässä kauheeta mekkalaa. Outoa. Leiriytyminen maksoi kolmelta hengeltä yht. 8 dollaria ja sillä sai oman teltta- ja autopaikan, penkin, pöydän ja nuotiopaikan. Leirin vieressä solisi kirkasvetinen puro. Illallinen ja oluset käytiin nauttimassa terassilla paikallisen järven rannalla.

Seuraavana aamuna otettiin suunnaksi Hancock NY. Siellä oli meneillään koko viikonlopun kestävät Harvest Festarit, joiden ainoa idea tuntui olevan pilven poltto. Festareiden meininkiä on oikeasti täysin mahdotonta selittää, sillä toiminta oli avoimempaa kuin Köpiksen Kristianiassa 90-luvun puolivälissä. Ei mitään kontrollia eikä rajoja! Taidettiin itse asiassa olla festareiden ainoat kävijät, joiden suupielessä ei sauhunnut tauotta sätkä tai piippu. Ruohoa, sienimakeisia yms. myytiin avoimesti leirintäalueella. Kaljateltta ammotti tyhjyyttään ja siellä sai olla aina rauhassa.

Jopa bändi, jota tultiin katsomaan joutui odottamaan esityksensä aloittamista kaksi tuntia, koska lavan edessä järjestettiin Cannabis Cup -ottelu. Sauhut levittäytyi tehokkaasti koko festarialueelle.

Viikonlopun aikana Jeepin matkamittariin tuli satoja lisämaileja. Naama sai helteessä väriä ja olo on aika väsynyt. Kirjoitan raportit Boston Cityn meiningeistä ja täältä Maynardista myöhemmin. Upeeta menoa anyway… En olisi ikinä uskonut näkeväni tällä reissulla näin paljon kaunista luontoa.

Lento

Saavuttiin eilen Finnairin suoralla lennolla Helsingistä New Yorkiin. Saaran pelottelut siitä, ettei Finskin koneessa olisi ilmaista alkoholitarjoilua osoittautui onneksi suureksi huijaukseksi. Viiniä sai niin paljon kuin jaksoi maistella. Lentohenkilökuntaan sattui vielä kuulumaan meikäläisen vanha tuttu 12 vuoden takaa. Hän sitten rupesi jossain vaiheessa kantamaan meille lentokoneen ykkösluokasta täysiä kuohuviinilaseja. Ja koska Jeli ei voinut niitä tilansa takia juoda, jouduin itse kumoamaan ne ilman apuja. Lasku tehtiin siis hyvissä nousuissa

Saapuminen

Alle kahdeksan tunnin lennon jälkeen oltiin siis perillä. Viranomaiset toivotti tervetulleeksi ottamalla sormenjäljet ja valokuvat. Odottelua passijonoissa kesti ehkä n. 45 minuuttia eli ei mitenkään sietämättömän kauan.

Metrolla Manhattanille

Lentokentällä hypättiin skytraniin ($5), joka vaihdettiin pian metroon ($2). Metroliput ovat sellaisia magneettiraidalla varustettuja kortteja, joihin voi ladata haluamansa summan rahaa. Mitä enemmän kerralla lataa, sitä enemmän saa ilmaisia ”bonusdollareita”. Meikäläiselle Nykin metro toi muuten melkoisia Max Payne flashbackejä!

Metro vei sitten China Towniin, josta oltiin varattu huone Sun Bright Hotellista. Huone oli pieni kämänen luukku, jossa ei ollut omaa vessaa eikä seinissä minkään tason äänieristystä. Hinta kuitenkin ”vain” 75 dollaria… Asuminen Nykissä ei todellakaan ole halpaa!

New Yorkin ilta

Vaikka aikaero olikin 7 tuntia ja Suomessa kello oli jo pitkälti yli puolen yön, suunnattiin kaduille ihmettelemään suurkaupungin ihmeitä. Kävellen SOHOn läpi kohti Times Squarea, josta löytyikin jelin veli Lari ja Manne-Santeri. Mitenkäs se sanonta menikään… Maailma on pieni!

Käytiin safkalla Times Squarella ja saatiin huomata, että Amerikassa kaikki on isompaa – jopa paahtopaistilla täytetyt leivät!

Hotellille palatessa poikettiin italialaiskorttelin läpi, joka vaikutti hyvin mielenkiintoiselta.

New Yorkin päivä

Kohtuullisesti nukutun yön jälkeen katseltiin Nykiä vielä päivän valossa muutama tunti. Seikkailtiin 5th Avenuen liikekeskustassa ja käytiin tutustumassa paikalliseen Apple Storeen sekä valtavaan Central Park puistoon. Käytiin myös kirjaston ilmaisilla nettikoneilla ostamassa bussiliput Bostoniin. Ristiin rastiin kulkevat metrolinjatkin alkoi tulla hieman tutummiksi. Sää oli sellainen kuin Suomessa kesällä eli t-paidalla pärjättiin.

Puiston penkit on ilmeisesti yksittäisten henkilöiden sponssaamia.

Kuuden tunnin bussimatka Bostoniin

Kinkkiläisten pyörittämä Fung Wah bussi lähti China Townista klo 15. Vartin ajomatkan jälkeen bussin kylkeen törmäsi kännykkään höpöttävä naisautoilija ja matka tyssäsi siihen. Kolaria selviteltiin siinä tunnin verran NYPD:n avustuksella, jonka jälkeen viimein päästiin jatkamaan matkaa. Onneksi bussi selvisi rytäkästä sen verran pienin vaurioin, ettei jouduttu vaihtamaan kulkupeliä.

Dösämatka oli melkoisen rasittava rasittava ja oltiin perillä vasta kuuden tunnin istumisen jälkeen klo 21. Onneksi kaverimme oli perillä vastassa omalla autollaan eli saatiin pikakyyti Maynardin paikalliskuppilaan.

Nyt ollaan tosiaan täällä tuttavien luona ja meillä on ihan oma huone käytössä. Ei enää mitään kiinalaisia paperitaloja! Nukuttaa vietävästi.. Oli silti pakko laittaa tää viesti, jonka tylsällä bussimatkalla kirjoitin. Jatkoa matkakertomukselle tulee seuraavassa osassa…

P.S. Huomioita pienistä kulttuurieroista osa 1: Nykissä liikennevalot eivät ole punaisia/vihreitä vaan punaisia/valkoisia.

Nämä kyseiset munkit on kyllä Laosista, mutta ajatushan on tärkeintä… Eli tsemppiä Myanmarin rohkeille ihmisille! Huomenna perjantaina pitää nettiadressin mukaan pukeutua punaiseen paitaan ilmaistakseen tukea Myanmarin munkeille…

Pari fiiliskuvaa kaupan päälle.

Keskiviikko 29.8.2007

Minä ja seitsemän muuta äijää kokoonnuimme Helsinki-Vantaalle aamutuimaan. Itse tulin suoraan yövuorosta, joten vireystaso ei ollut paras mahdollinen. Tosin huomasin myös useamman matkakumppanin viereystasossa pienoista laskua johtuen edellisen yön venähtämisestä Helsingin baareissa. Kaikki olivat kuitenkin paikalla ja Finnairin Embraer-170 nousi lähes ajallaan.

Bukarest Finnairin kohteenahan on varsin tuore ja liput olivat ostettu erilaisista tarjouksista joita oli tarjolla pitkin viime kevättä ja kesää. Omalleni tuli hintaa 144€, mutta olipa eräs hyödyntänyt viikonlopputarjouksen ja kostunut lennoista ainoastaan 109€. Ilmeisesti myös muut olivat huomanneet edulliset hinnat, sillä kone oli lähes täynnä… mikä tarkoittaa Embraer-170:n kohdalla noin 70 henkilöä.

Bucharest Henri Coanda International Airport osoittautui melko uudeksi ja asialliseksi mestaksi. Tottakai taksijobbareita alkoi kiehnätä punteissa välittömästi ja pyydetyt hinnat olivat infernaalisen kalliita. Tovin tinkauksen jälkeen sovimme kahdeksan tyypin kuljettamisesta kahdella taksilla hotelliimme 40€:lla. Myös bussivaihtoehto on olemassa.

Hotel Monte Nelly oli varattu Octopus Travelin sivuilta hintaan 66€/2hh/yö ja osoittautui heti kättelyssä erittäin hyväksi diiliksi. Huoneet olivat todella siistit ja jokaisessa oli parveke. Varustelutaso oli taulutelkkuineen, simpukan mallisine kylpyammeineen, yrttishampoineen, kylpytakkeineen ja joka päivä vaihdettuine tohveleineen erinomainen. Joissain huoneissa lääniä oli yli 50m2! En siis ihmettele, että hotellin normihinta 2hh:sta on 125€. Lisäksi sijainti on hyvä, joten jos huone tuohon 66€:n hintaan irtoaa, niin suosittelen lämpimästi sen otamaan.

Olin ajatellut ottaa saavuttuamme pienet tirsat, mutta eihän sitä malttanut kun lämpötila oli yli 30C astetta ja aurinko paistoi. Ei siis voinut kuin huitaista äkkiä minibaarista yhden bissen huiviin, kuoria hieman vaatteita ja astella läheiseen ravintolaan syömään.

Romanian hintataso on erittäin siedettävä. 0,5l bisse maksoi 3-8 leitä ja safkat alkaen 5 lein kebabista 20 lein piffeihin (1€=n.3,30RON). Mikäpä oli siinä terassilla istuskella… ihan haikea olo tulee vielä tätä kirjoitellessakin.

Päivän käännyttyä illaksi ohjelmaksi muodostui kuin itsestään baarikierros. Alkuillasta pubeissa oli mukavasti porukkaa, mutta sitten jengi alkoi kadota johonkin. Onneksi eräs tarjoilija osasi kertoa, että Roxxissa bailataan keskiviikkoisinkin. Klubi sijaitsee noin 3-4 kilsaa keskustasta ja taksi maksoi 10 leitä eli ei kissaakaan. Roxx ei ole pelkkä klubi vaan samassa kasassa on terassimesta ja pizzeria… ainakin. Itse en koskaan ehtinyt edes sisälle, mutta eipä sillä nyt niin väliä enää siinä vaiheessa ollutkaan. Kolmen lein Ursukset olivat tehneet tehtävänsä väsyneeseen nuppiin ja vuode kutsui hieman ennen kello neljää.

Torstai 30.8.2007

Suhteellisen myöhäiseksi venähtäneestä illasta huolimatta heräsin ajoissa nauttiakseni aamiaista. Eikä Monte Nelly pettänyt tässäkään. Aivan älyttömän kattava buffet tyydytti näläntunteen pitkäksi aikaa ja antoi tarvittavan määrän energiaa kaupungin tutkailuun.

Suuntasin parin frendin kanssa ensiksi ostarille tekemään tuliaishankinnat. Niitä kun ei koskaan voi tehdä liian aikaisin. Ja koska maha oli niin täynnä, niin taksillahan matka oli suoritettava.

Bukarest on sekoitus vanhoja rakennuksia, uudempia slobojärkäleitä sekä moderneja lasipirttejä. Autokanta on aika sekalainen. Löytyy uutta ja kallista ja sitten vanhempaa Daciaa. Suhde about sama kuin Suomessa 90-luvun alussa. Ihmiset puhuvat yllättävän hyvin englantia. Jopa iäkkäämmät taksisuharit vetivät yleensä vähintään kohtuullisen lontoon ja sehän helpotti hämzejä kummasti. Jengi oli myös ystävällisen ja rennon oloista. Tämä kaava tuotti hyvää tulosta ja sai minut pitämään Bukarestista paljon.

Shoppailut hoidettuamme siirryimme terassille rentoutumaan. Pikkuhiljaa tekstaripommituksen avustuksella koko porukka istui läjässä. Televiestinnästä voisi sen verran mainita, että se ei ihan täydellisesti toimi. Välillä tekstarit menevät perille, välillä eivät. Lisäksi tekstareiden vastaanotto Suomesta kangerteli todella pahasti. Ja tämä ongelma oli niin DNA:n, Kolumbuksen, Saunalahden ja Elisan asiakkailla.

 Terassilla on ilo olla

Lieneekö ollut levon puutetta vai päiväkaljoittelun liiottelun seurausta, että väsymys alkoi painaa. Oli pakko siirtyä hotellille välikuolemaan jo klo.18:00. Tämä osoittautui kuitenkin vaikeaksi, sillä jengiä lamppasi huoneessa ja tunnelma oli kaikkea muuta kuin rauhallinen. Kateellisena muiden energisyydelle makasin ja yritin, mutta ilman tulosta. Ja niin kävi, että oli pakko skipata yön riennot.

Perjantai 31.1.2007

Olin aamiaisbuffetin ensimmäinen asiakas ja rivassa kiinni jo ennen kello seitsemää! Erittäin epätyypillistä minulle. Onneksi muutakin porukkaa alkoi heräillä suht aikaisin ja pääsimme jalkautumaan ja kartoittamaan uusia osia kaupungista. Ja aika mukavasti tulikin dallattua ja mestoja nähtyä. Ehdoton must Bukarestissa on Kansojen palatsi. Valtavan kokoinen! Sitä tsiigaillessa jotenkin konkretisoitui Ceausescun mielipuolisuus. Kuka helvetti tarvitsee tai edes haluaa asuntoonsa yli 3000 huonetta?!? Ei järjen hiventä!

Edellisestä päivästä viisastuneena hiippailin välikuolemalle hieman aikaisemmin ja tällä kertaa tulos oli täydellinen. Kyllä yöhön lähteminen pirteänä on komeaa! Ja feelis todellakin oli mahtava! Mutkan kautta päädyimme Twice-nimiseen yökerhoon. Kerhoja Bukarestissa on paljon ja niistä infoa löytyy helposti täältä. Erinomainen saitti ja sama info löytyy saman nimisestä painetusta julkaisusta jota jaetaan kaupungissa laajalti.

Twicen konsepti upposi minuun. En yleensä aivan hirveästi yökerhoissa keikuta vaan pikemminkin viihdyn pubeissa, baareissa ja rokkimestoissa. Twicessa oli kuitenkin pari tanssailukerrosta, hiljaisempia tiloja ja kattoterassi. Gin Tonic maksoi 5 leitä, mikä sekin oli viihdyttävää.

Erikoista, vai pitäisikö sanoa Helsingistä poikkeavaa, Bukarestin yökerhoissa on esitanssijoiden yläosattomuus ja muutenkin niukka vaatetus. Eikä tämä ole tyyli ainoastaan Twicessä vaan trendi vaikuttaa olevan tyypillinen ja esiintyi lähes jokaisessa seurueemme testaamassa tanssimestassa.

Matkalla takaisin hotellille kastuimme. Tarkoitus oli kävellä, mutta rankkasade yllätti ja vain 20 metrin juoksu taksiin kasteli totaalisesti. Ilta jatkui minibaarin ja Vantaalta shopatun Salmiakkikoskenkorvan voimalla aamuun saakka.

Lauantai 1.9.2007

Samoilla silmillä pää täynnä alkoholia aamiaiselle. Ja sitten pötsi täynnä nukkumaan kello kahdeksan ja ylös hieman yli kaksi iltapäivällä. Ja hutera olo… tottakai.

Olimme kaavailleet illan aloitukseksi Dinamo Bucurestin matsia. Vielä kello kuuden aikaan kävellessämme kohti stadionia olin lähes varma kuolemastani. Aivan käsittämättömiä feeliksiä puski aaltoina läpi vartalon ja suoraan aivoihin. Uuuuuh! No perille päästiin ja päädyimme ostamaan kalleimmat 15 lein liput. Dinamon stadikan pääportin vieressä on fanishoppi ja poistimme sieltä asianmukaista krääsää ja tunnelma alkoi nousta. Paikalle alkoi saapua bussilasteittain mellakkapoliiseja ja myös panssariajoneuvot löysivät perille. Hektistä meininkiä tiedossa! No ei todellakaan! Alkuvihellyksen aikaan katsomot olivat lähes tyhjillään! Pari firmaa lauloi laulujaan, mutta se ei tunnelmaa pystynyt nostamaan. Pelikin oli korkeintaan keskinkertaista. Tiedusteltuani vieressä istuvalta aborginaalilta syytä väkikatoon hän kertoi kyseessä olevan boigotin johtuen Dinamon putoamisesta Mestareiden liigasta. Dinamohan otti kotonaan turpaan Laziolta. Harmi, sillä yleensä meininki matseissa näyttäisi olevan ihan kohtuullinen;

http://youtube.com/watch?v=ScuTkDAZvow

http://youtube.com/watch?v=SYexILURHH4

No koska meininkiä ei tuona iltana ollut ja pelikään ei säväyttänyt, niin poistuimme ennen matsin loppumista hieman pettyneinä. Mutta iltahan oli vasta edessä. Itseeni Twice oli tehnyt niin hyvän vaikutuksen, että halusin ehdottomasti mennä sinne ottamatta riskejä muiden mestojen suhteen. Twiceen päätyi koko kööri, mutta osa jengistä jatkoi matkaa muihin mestoihin tovia myöhemmin. Itse hengailin Twicessä hamaan muistikatkokseen. 

Lisää Dinamofanitusta Dinamomaniassa.

Sunnuntai 2.9.2007

Ja jälleen aamiaisella! Aivan käsittämätöntä kuinka onnistuu neljänä aamuna peräkkäin heräämään ennen kello 11:00!?! Tänä päivänä tosin kaikki heräsivät, sillä 6/8 osaa jengistä oli palaamassa takaisin Suomeen ja 2/8 osaa lähdössä jonnekin muualla. Ja koska minä kuuluin tuohon 2/8 osaa, niin voin jatkaa tätä järjettömän pitkäksi venyvää tarinaani vielä parin päivän osalta.

Otimme taksin rautatieasemalle ja päätimme suunnata Mustanmeren rannikolle levyttämään ja rentoutumaan. Junan lähtö Constantaan oli hieman myöhässä, mutta ajattelimme tämän olevan ihan bueno juttu. Vaan eipä ollut. Loppujen lopuksi juna lähti pari tuntia myöhässä ja heti kättelyssä kävi selväksi, ettei aikataulua saataisi kurottua minuuttiakaan kiinni. Päinvastoin! Normaalisti matka kestää 2½-4½ tuntia, mutta ilmeisesti rataa ollaan ramppaamassa ja tästä hyvästä juna nykytti eteenpäin noin 10km/h! Perillä Constantassa olimme jälkeen kello 21:00. Itse juna oli oikein siisti ja ravintolavaunukin löytyi.

Onneksi asemalla oli avomallinen kaksikerroksinen bussi venaamassa ja pääsimme lataamaan välittömästi Mamaiaan, joka on biitsimesta muutama kilometri Constantasta pohjoiseen.

 Mamaian hämzit

Otimme huoneen hotelli Perlasta (jonka taso jäi kauaksi Monte Nellystä) 135 leillä ja saapastelimme rantabulevardille etsimään syötävää ja juotavaa. Mesta on täydellinen turistirysä romanialaisilla vivahteilla. Kahdeksan kilometriä pelkkää hotellia, baaria, diceä ja ravintolaa ja biitsi vieressä. Lisäksi löytyy telefericoa, huvipuistoa, vesihuvipuistoa ja muuta aktiviteettiä. Eli ravintola löytyi helposti.

Jengiä ei ikävä kyllä ollut liikkeellä paljon ollenkaan ja nekin jotka olivat näyttivät ottavan iisisti. Syyksi arvailen sesongin hiipumista ja sunnuntaita. Muutaman mestan ja kaljan jälkeen olimmekin valmiita palaamaan kämpille.

Maanantai 3.9.2007

Koska hidas junailu takaisin Bukarestiin ei oikein kiinnostanut, päätimme vuokrata auton ja ajaa matkustaa sillä. Tämä osoittautui kuitenkin melko hankalaksi. Kaupungissa on kyllä autovuokraamoja, mutta kaikki sanoivat autojensa olevan varattuja kuullessaan, että haluamme jättää sen 280 kilometrin päähän Constantasta. Käveltyämme useita kilometrejä vesisateessa löysimme lopulta nettimestan ja teimme varauksen Euporcarilta onlinena ja painelimme mestoille. Ja pakkohan niiden oli sitten se auto kaivaa kun confirmation-lappu oli esittää. Hintaa Opel Astran vuorokauden vuokralla oli 106€ ja siihen sisältyi vakuutukset ja rajattomat kilometrit.

Tiistai 4.9.2007

Alkoholittomasta maanantaista johtuen pääsimme ylös varhain ja aamupalan (ei lähellekään yhtä hyvä kuin Monte Nellyssä) syötyämme ammuimme kohti Bukarestia. Välillä on uuden karhea moottoritie ja matka taittui varsin nopeasti… aina Bukarestin ruuhkiin saakka. Niistäkin huolimatta saavuimme lentokentälle hyvissä ajoin ja ilman ongelmia.

Viinatuliaisiin tottuneille varoituksen sana. Bukarestin lentokentällä on yksi liimamyymälä ja sen hintataso on erittäin korkea! Myös kaikkien kuppiloiden hinnat on ammuttu taivaaseen. Ainoastaan tupakka maksaa saman kuin cityssäkin ja parfyymeja myydään kohtuulliseen hintaan. Tästä huolimatta aikaa tuli tapettua 12 leitä maksavien PIENTEN Ursus-pullojen voimalla.

Ja niin ollaan takaisin Suomessa ja duunissa. Ja tämän turhan pitkän tekstin referoin tähän loppuun seuraavasti;

Bukarest on kaupunki minun mieleeni ja pystyn hyvin kuvittelemaan itseni matkustamassa sinne uudestaan. Romanian biitseille tuskin menen, mutta Transylvaniaan saatan hyvinkin. 3/8 osaa porukastamme kävi tsekkaamassa Brasovin ja Drakulan linnan. Kehuivat Brasovia, mutta linna oli kuulemma pettymys eivätkä sitä suositelleet.

Ja viimeiseksi vielä Romanian bisset esittäytykööt kun hyviä olivat

Golden Brau

Ursus

Ursus Twist Off

SKOL

Bucegi

Ciuc

Silva

Joo.. haluan käydä Nykissä ja nähdä omin silmin Ground Zeron. Haluan halpaa elektroniikkaa ja uusia elämyksiä. Boston… mikä se on? Outo tunne. Edessä on visiitti tuntemattomassa, mutta silti kaikille niin tutussa paikassa.

Onko pohjois-amerikkalaiset niin tyhmiä kuin väitetään? Vai onko ihmiset niin ystävällisiä kuin toiset väittää? Onko Amerikassa kaikki suurempaa? Odottaako lentokentällä nöyryyttävä turvatarkastus ja pikapassi Quantamoon? Joudunko aseellisen ryöstön tai silmittömän ammuskelun kohteeksi vai löydänkö kenties rahoittajat mahtaville bisnesideoille?

Elämme mielenkiintoisia aikoja! Laittakaapa kommentteja niin tiedetään mihin mennä.

15.1.2005

“Tultiin eilen Samuin kautta tanne Singaporeen. Oltiin eka yo aika kamasessa hotellissa, joka maksoi 50 Singaporen dollaria. Tanaan muutettiin chinatowniin parempaan hotelliin (60 dollaria yo). Singaporen dollari on puoli euroa.

Tanaan alkaa muuten kiinalaisten uusi vuosi eli tiedossa on ilmeisesti juhlintaa. Nyt pitaa jatkaa elektroniikkashoppailua. Taalla ei ole nettimestoja juuri missaan ja taakin on suhteellisen tyyris, joten kirjoitan matkamuistiinpanot, kun palaan Thaimaahan.”

18.1.2005

“Eilen palattiin Singaporesta Samuille. Lento tuli niin myohaan, etta piti viettaa yo Samuin Chaweng-biitsilla. Loysin hyvan hotellihuoneen 500 batilla pitkahkon etsiskelyn jalkeen (Tawee Guesthouse). Oli ilmastoinnit, jaakaapit ja telkkarit. Hyva homma. Kesti jai viela toiseksikin yoksi sinne, mutta ma tulin tana aamuna takas Phanganille.

Singapore oli ihan kiva paikka. Ostin kannykan ja uuden kameran. Kannykan hinta oli 150 euroa halvempi ja kameran hinta 70 euroa halvempi kuin suomessa. Ihan jees, mutta olisin olettanut viela suurempaa hintaeroa monissa laitteissa. Ostoskeskukset oli jarjettomia komplekseja, joissa oli sata kerrosta taynna tekniikkaa ja muuta kraasaa. Ja koko ajan joutui tinkimaan. Se kuuluu kai siihen kulttuuriin, mutta arsyttavaa se silti oli.

Singapore oli kliininen ja tekninen mesta. Kaikki on siella englanninkielista (esim. metrojen kuulutukset ja info-ruudut), joten oleilu oli siten suhteellisen helppoa. Kaupunkiloma metropolissa oli ihan hauskaa vaihtelua tahan rantaelamaan, mutta kylla Phanganille palaaminen silti tuntui taas todella hyvalta.”

Parit kuvat löytyy täältä. Galleria on tehty uudella iPhotolla, kokeilkaapa niitä eri näkymäasetuksia siellä vasemassa alalaidassa. Coooool!

Aluksi minut herätteli Herra Jee Jee. Hänen valmiiksi annospusseihin pakatut kahviannoksensa, lisää vain kuuma vesi, toimivat jonkinlaisena korvikkeena. Maku oli enemmänkin cappuccino tai kaakao ja sokerin määrässä Herra Jee Jee ei ollut säästellyt. Kyllä Jee Jee kelpasi mutta täyteläistä makunautintoa ja herättävää vaikutusta hän ei valitettavasti pysty tarjoamaan.

Kierros supermarkertissa myös osoitti että suurin osa tarjolla olevista kahveista on enemmän tai vähemmän kuumaan veteen sekoitettavaa pikakahvia. Ei voi olla hyvää. Tosin toisen mielenkiintoisen tuttavuuden näin. Suojakaasuun pakattua sianvatsaa. Jos ei tiedä mitä syö niin hyvää on. Kohtaus kiinalaisessa ravintolassa Pietarissa:

Kasvissyöjä: Ei täälllä venäjällä oikein kasvisyöjä pärjää. Onneksi sentään kiinalaisissa ravintoloissa on jotain tarjolla. Hyviä nämä seisovan pöydän sienet! Mitä sieniä nämä ovat?

Tarjoilija: Njet Njet. Ne ei ole sieniä. Ne ovat suikaloitua vatsalaukkua.

Kasvissyöjä: Urph!

Toinen hostellikin on nyt testattu. Todellinen budjettimatkailijan unelma Backpacker Cozy Corner Guesthouse. Kahdeksan hengen dormi, ei ilmastoinnilla, vaan propellilla, vain 11 Singaporen dollaria yö (5,2EUR)! Kun oikein kuvittelee niin voi päästä samanlaisiin fiiliksiksiin kuin Kapt. Willard Ilmestyskirja Nyt elokuvan alkukohtauksessa. Okei, Okei! Ehkä Kaakkois-Aasiassa on autenttisempiakin paikkoja Ilmestyskirja fiiliksiin kuin Singapore, jossa voit unohtaa laukkusi kadulle ja hakea sen seuraavana päivänä samasta paikasta koskemattomana. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni tällä maan kolkalla joten sallittakoon nämä harhaiset kuvitelmat.

Hostellia ei voi siisteydessään verrata aiemmin vierailemaani Inncrowdiin. Mutta jos haluat päästä todella halvalla niin tässä on yksi vaihtoehto. Sängyn voi saada myös hostellin kattotasanteen katetusta avotilasta. Varauksen voi tehdä puhelimitse, jolloin sinulle pidetään paikkaa parin tunnin ajan varalla. Toinen vaihtoehto on varata hostels.com-sivuston kautta. Aamupalaa ei voi kehua, mutta kahvi voittaa kuitenkin Herra Jee Jeen sekoituksen. Huom. Banana not included in breakfast.

Niin vain aikaa kuluu ja tyydyttävää kahviannosta ei löydy. Koti-ikäväkin alkaa kolkuttelemaan ja mielikuvat Moccamasteristani ja tummapaahtoisesta Presidentti-kahvista saavat minut tähyilemään taivaalle etsien seuraavaa lentoa Suomeen. Hei hetkinen! Lukiko tuon pakettiauton kyljessä Ikea! Ehkä ruotsalaiset osaavat tarjota minulle sopivanlaiset kaffet!

Singaporessa on kaksi Ikean tavarataloa. Jos aasialainen ruoka alkaa kyllästyttämään niin eikun Ikeaan syömää ruotsalaisia lihapullia!

Kymmenen lihapullan annos maksaa alle 3EUR. Mutta kahvi. Hirveää automaatti myrkkyä!

No ei auta kuin painella siihen kaikkein ilmeisimpään. Aiemmin hyväksi kokemani Starbucks voitelee kofeiinin himoiset reseptorini takuuvarmasti peruskahvillaan.

Starbucks on Seattlessa syntynyt maailmanlaajuinen kahvilaketju. Sama valikoima ympäri maailmaa, vähän niinkuin McDonaldsissa. Onko se sitten hyvä juttu vai ei? No siinä vaiheessa kun ei halua ylläreitä syömisissään ja verensokeri on laskenut alle rähinävapaan tason niin joku kansainvälinen ketju on valintani.

Löysin myös uuden tuttavauuden kahvin maailmasta. Gloria Jean’s Coffees tarjosi myös miellyttävän hetken kupposen parissa.

No näillä eväillä olen saanut kofeiini-tasapainon kuntoon ja Singaporeen tutustuminen voi jatkua!

suomen päässä ei ollut mitään ongelmia mutta eestin pojat sanoivat eestin päässä,että auto jää sitte tähän satamaan ellei ole rekisteriotetta

neuvoa lähdin hakemaan jalkaisin suomen suurlähetystöstä jossa ystävällinen konsultti sanoin hoitavansa faxitse kyseisen dokumentin tunnissa 30 euron hintaan.,no sehän kävi oikein hyvin,

eli tunnin päästä takaisin satamaan hakemaan autoa.dokumenttien kera.,ja tällä kertaa auto saatiin estonian puolelle
majapaikkana toimi reval park casino (70eu yö) mikä on ihan kohtuu hinta näköjään tänä päivänä eestin maalla hotelleista.

sateinen sää hieman häiritsi vanhan kaupungin kiertelyä ,mutta muuten kaikki sujui hyvin ,löysimme nimin kanssa beer housen ja voin todeta että ruoka ja juoma oli erittäin hyvää .
grillattu possu kustansi jotain 12 euroo ja
litran tuoppi omasta panimosta huiteli 5-7 euron kieppeil riippuen olusen laadusta.

seuraava päivä meni shoppailun merkeissä kristinas tai joku semmone ostoskeskus.,.
ja sitten tietenkin tärkein eli alkoholit ne kävin varaamassa seuraavaksi päiväksi alcostooresta mikä internetin hintojen perusteella oli halvin.
ruokapaikkana toimi viru hotellin takana vasemmal oleva cofee house.
menu oli noin 100 päivää lehden paksuinen ja kokoinen eli valikoimaa burgereista,., espanjalaisiin ja sushiin löytyi
mikä oli oikein hyvä asia.

valuuttaa vaihdeltiin vaihtelevalla menestyksel laivalla saatiin 1eoro= 15,2.,., sampo pankis (eestin puolel)15,00 ja
kristinan ostoskeskukses 15,6
vanhassa kaupungissa katselin mielen kiinnolla niin 14,8 tarjottiin aika useassa paikassa, eli pientä hajontaa löytyy

tänään (29.8)saatiin auto lastattua viinaksista ja kotiin päästiin.
eli hyvillä mielin uutta reissua odotelles

ainiin semmone seikka pisti silmään kuin liikenne
eesti poika ajelee todella lujaa eikä väistä ketään eikä anna tietä
eli autoillessa(kävellessä) kannattaa pitää silmät auki.

Onhan toi vähän harhaan johtava jos on vaikka syntynyt Vantaalla ja vieraillut Petroskoissa ja Miamissa, niin puoli maapalloa on punaisena. Lisäksi joukossa on paikkoja jotka eivät ole suvereeneja valtioita. Eikä tosta mitään hyötyäkään ole paitsi jos haluaa suurin piirtein tietää monessako prosentissa valtioista on vieraillut eikä tiedä montako valtiota maailmassa on tai ei osaa laskea Niin ja prassailumielessä voi karttansa alta löytyvän URL:n laittaa vaikka sähköpostiensa allekirjoitukseksi

Terveisin nimimerkki “Paljon on sarkaa kynnettävänä”

Lennon peruuntumisen tarkka syy selvisi jälkikäteen.

Matka jatkui vielä samana iltana Finnairin lennolla Bangkokiin ja sieltä Cathay Pacificilla Singaporeen. Perillä olin pari tuntia aiemmin kuin alkuperäisillä British Airwaysin, Lontoon kautta menevillä, lennoilla. En ole lentämisen suuri ystävä ja suosin yleensä Finnairia mutta täytyy sanoa että lentely Cathayn jumbolla oli yksi miellyttävimmistä lentokokemuksista tähän asti. Tilava, suuri kone, joka irtosi maasta huomaamatta ja laskeutui höyhenen kevyesti Singaporen kamaralle.

Tiesin Singaporesta sen että täällä on tiukat lait ja pirun siistiä.

Singaporen “Pikku-Intia” ei kuitenkaan vahvistanut ennakkokäsityksiäni. Aikaeroväsymyksestä toipuminen olisi ehkä tapahtunut helpommin jossain keskustan länsimaisemmalla alueella. Little Indian suitsukkeen tuoksu, nuudelitehtaan käry ja ruokakojujen höyry ei uponnut heti kärkeen väsyneelle matkustajalle mutta onneksi alueella sijaitseva InnCrowd-hostelli oli kuitenkin siisti ja viileä. Simppeleitä kahden hengen huoneita ja dormeja. Sisään-ulos pääsee ympäri vuorokauden ovikoodilla ja hintaan kuuluu Wlan hostellin aulassa. Tosin jouduin odottelemaan päivän että sain koneelleni oikeudet paikan verkkoon. Niin ja aamiainenkin uppoaa, paremman puutteessa.

Hajoilin pari päivää Intiassa Jet lag -houreissa,

View Larger Map
jonka jälkeen oli pakko lähteä vähän keskustaampaan katsomaan onko täällä muutakin elämää kuin intialaista?

Kyllä sitten loppujen lopuksi ne stereotyyppiset Singapore-ympäristötkin löytyivät.


Jet Lag on nyt takanapäin ja reissuvaihde saatu päälle. Lisää Singaporea jatkossa.

Jos otsikko vielä mietityttää?

Travelmeterin suunnitteluvaihe on käynnissä eli ideoita otetaan vastaan!

Olimme frendin kanssa suunnitelleet trippiä Vilnaan, mutta kun kone täyttyi, vaihdoimme kohteeksi Riikan. Sitten toinen frendi kertoi, että oli menossa samana päivänä Liepajaan tsiigaamaan UEFA CUP:n matsia, niin Riika vaihtui luontevasti Liepajaan.

Aamulento Vantaalta laskeutui RIX:lle klo.10:25. Otimme varttilatin bussikyydin Stockmannille, jonne olimme sopineet tapaamisen frendien kanssa (Rigan branchin pääsisäänkäynnillä ei ole kelloa!). Matka Riikasta taittui vuokra-autolla vajaassa neljässä tunnissa. Toki ripeämminkin olisi päässyt (ja tätä toivoi myös kuski), mutta aurinkoinen päivä houkutti istahtamaan matkan varrella useammallekin terassille. Lisäksi kerran matkantekoa viivästytti poliisi. Tsekattuaan ajokortin ja rekisteriotteen, komisaari poistui autoonsa ilmeisesti tsiigaamaan videota, sillä palattuaan hän virkkoi: “Video no speed”. Hyvä niin, sillä ei olisi huvittanut maksella sakkoja jos olisikin ollut niin, että video yes speed! Perille päästiin kuitenkin hyvissä ajoin.

Liepaja on Latvian kolmanneksi suurin kaupunki ja sijaitsee Itämeren rannalla noin 210 kilometriä Riikasta. Asukkaita löytyy 90000. Kaupungissa on mageita rantoja ja kesäisin järjestetään festareita ja muuta meininkiä. Parilla sanalla kaupunkia voisi kuvailla Latvialaiseksi versioksi Hangosta. Tosi jees ainakin meitsin mielestä!

Meillä ei ollut hotellivarausta tehtynä ja koska AIK:n kannattajia oli kaupunkiin saapunut runsaasti, aloin hetken jo epäillä majapaikkan löytymistä. Epäily oli kuitenkin turhaa, sillä kaupungin keskustassa sijaitseva informaatiotoimisto osasi asiansa ja hoiti meille Liepaja Beach Hotellista huoneen käden käänteessä. Ja mikä parasta, hotelli sijaitsi aivan Metalurgsin stadikan vieressä! Sinällään tämä seikka ei kuitenkaan ollut kovin merkittävä, sillä Liepaja ei ole suuren suuri kaupunki ja välimatkat taittuvat helposti jalan. 2hh suihkulla ja aamiaisella kustansi 40LVL (1€=n.0,7LVL). Toisin sanoen, jos olisi tiennyt aikaisemmin olevansa menossa Liepajaan, olisi varannut huomattavasti edullisemman mestan joita kaupungissa on tarjolla runsaasti. Toisaalta, paskan väliä, sillä oleilu kesti tasan yhden yön.

Pienen terassirundin jälkeen suuntasimme kulkumme Stadikalle. Liput maksoivat 3 latia eli ei todellakaan hinnalla pilattu matsi!!! UEFA CUP:n sääntöjen mukaan AIK:n kannattajille oli varattu paikallisista erillään olevat mestat eikä alkoholipitoista bisseä ollut tarjolla… mikä oli tietysti ikävää. Meininki matsissa oli kuitenkin hyvä ja kannatushuudot raikuivat kentän molemmilta puolilta. Ja läpi matsin, vaikka ennen puoliaikaa alkoi satamaan vettä aivan helvetisti! Meikät siirtyi tuolloin katoksen alle, mutta fanaattisimmat AIK:n fanittajat jäivät kannattamaan sateeseen. Itse matsi päättyi 3-2 Metalurgsille, mutta eiköhän AIK hoida kotiottelunsa himaan ja mene jatkoon.

Ei liene vaikea kuvitella, että pelin jälkeen baareissa riitti jengiä? Ja Liepajan baaritarjonta ansaitseekin erityismaininnan! On nimitäin niin, että kaupungissa on kokoonsa nähden erittäin hyviä rokkibaareja. Ja minkä kokoisia! Ja minkä hintaisia!!! Bisseä lähti alk.0,5 latilla eivätkä drinksutkaan konkurssia aiheuttaneet. Mahtavuutta!!! Ja niin meni ilta, tuli yö ja sen jälkeen aamu.

Ja koska väsy oli kova, päätimme skipata aamu kuudeksi ajoitetun vuokra-autokyydin takaisin Riikaa ja matkustaa välin bussilla. Hyvä ratkaisu, vaikkei bussi ihan paras ollutkaan. Saipa ainakin nukkua neljä tuntia kauemmin, käydä rauhassa suihkussa ja nauttia aamiaisen. Lisäksi aikaa oli dallailla läpi kaupungin bussiasemalle ja täten tsekkailla vielä mestoja. Asemalla bussin lähtöä venaillessamme pulu paskansi niskaani. Se oli ikävää! Itse kyyti kesti 3½ tuntia ja maksoi 4,5 latia.

Ja niin olimme taas Riikassa. Tästä ei kuitenkaan ole mitään kirjoitettavaa, sillä otimme 11 latin taxin lentokentälle ja lentelimme Aeron siivin takaisin Vantaalle.

Aiheesta lisää:

Fotoja matsista (bongaa meitsi Del 7-sarjasta )

AIK

Liepaja Metalurgs

Liepaja Tourist Information

Liepaja Wikipediassa

Matkaa suunnitellessa viimeisen parin viikon aikana olin yllattynyt siita miten monesta hotellista Koh Taolla tuli “sorry, fully booked” vastaus. Alkoi pieni paniikki iskea, kun su iltana ei vielakaan ollut majapaikkaa tiistaille ja lahto oli edessa ma-aamuna. Vihdoin tarppasi Mae Haadilla, tosin tarjottu huone oli kalliimmasta paasta, B1400 yo. 34 matkalaukkukilon kanssa ei kiinnostanut lahtea hotellia etsimaan perille paastyani, joten otin taman Utopia Suites “Deluxe” huoneen. Tuomio: Ihan jees, mutta ei mitaan ihmeellista. Bonusta free WIFI in all rooms for all guests.

Tässä loistokas Utopia Suites.

Mae Haad ainoan saarilla koetun auringonlaskun aikaan…

Ensimmaiset pari paivaa satoi vetta lahestulkoon kaatamalla, sahkot patki ja flunssa pukkasi paalle. Torstaina oli niin kova myrakka, etta ihan kauhistutti paluumatkaa ajatellen. Pian huomasin etta Koh Taon Sairee ja Mae Haad ovat vain ja ainoastaan sukeltamista varten, mika ei meikan flunssassa oikein onnistunut. Tiet olivat vähän mitä olivat, joten päätin liikkua jalan paikallisesti.

Ravintoloita joka lahtoon on runsaasti, joten nalkaa ei tarvinnut nahda ja hinnat lammittivat sydanta joka kerta. Thaimaalainen ruokahan on ihanaa ja täällä saa myös laadukasta pizzaa esimerkiksi…namnam. Yhden illallisen jälkeen oli tällaista viihdettä tarjolla.

Kavin myos aktiivisesti kaikenlaisissa Thai massage ja foot massage paikoissa, hintaan B250/h. Samuista poiketen Taolla ei juuri ole tailorshoppeja, mika oli ikavaa, kun tarkoitus oli teettaa morsiusneidon mekko siella. No, eipa auta. Onneksi vikat 1,5 paivaa oli kaunista ja aurinkoista, niin sain kohia kauniilla Sairee beachilla huoneen sijaan. Alunperin suunniteltu snorklausretkikin jäi, kun ainoana kokonaisena aurinkoisena päivänä heräsin myöhään. Mae Haad, kuten varmaan kaikki tietaa, on aika kalynen ranta auringonpalvontaa ajatellen. 10 min kavely Saireelle kannatti ehdottomasti.

Sairee Beachin maisemia….

Yksi asia mika oli hyvin erikoista Taolla verrattuna edellisen 11 kk reissuun oli se, miten sinkkuepaystavallinen paikka oli. Kukaan ei puhu yksin matkustavalle. Jos on ihan pakko vastata kysymykseen tms., niin mahdollisimman lyhyesti. Viimeisena iltana paadyin ensimmaista kertaa syomaan ja juomaan porukassa – ja yllatys, yllatys Aussejahan ne oli. Onneksi valtyin pahemmalta Changoverilta, koska matka Samuin kautta Bangkokiin oli aika vauhdikas. Juoksujalkaa vaihdoin laivalaituria, kun paatti oli myohassa ja lennolle oli kiire. Katamaraani hoykytti ja kuski kaahasi kurvit suoriksi, jotta saisi minut ajoissa koneeseen. Palvelu kuitenkin pelasi ihan loistavasti, mika Thaimaassa on niin mukavaa.

Bangkok, Bangkok. Pitkästä aikaa Aasialaisessa suurkaupungissa. Olin valinnut netistä lopulta Ambassador Hotellin, Sukhumvit Soi 11. Huoneen hintaan 1500 jotain bathia. Halusin kovasti hotellin jossa on hyvänkokoinen uima-allas ja kunnon kuntosali, aavistamatta tietenkään että tämä hinkuyskä estäisi kaiken liikunnan siellä ollessa. Noh, poolilla oli mukavaa kuitenkin sulatella aamupalaa ja työstää rusketusta. Hotelli oli myös ihan Skytrainin vieressä, joten kulkeminen oli helppoa oppaana matkamittarin kertomukset ja Groovy map.

Ekana päivänä suuntasin eläntarhaan katsomaan tiikereitä, ja siitä sitten tuktukilla Chatuchak weekend marketeille. Tavaraa oli tosiaan silmänkantamattomiin ja lääniä pienen kaupungin verran. Runsaudenpula, so to say.

Mulla oli Bangkokissa missio löytää ystäväni Ninan polttareihin morsiamen asuun huntu ja kimalletoppi, ja sillä asialla kiersin ja kaarsin ympäri kaupunkia. Lopulta nämä löyty yhdistelmästä Lumpini Night Markets ja MBK. Itselle jäi weekend marketeilta käteen fishermanit, kun oli puhtaat vaatteet päässeet loppumaan. Marketeilla tosiaan sai aikaa kulumaan ja rahaakin olisi helposti voinut kuluttaa tonneittain. Onneksi Bangkokin toinen missio, mekon teettäminen vei suuren osan kiinnostuksesta. Valitettavasti en saanut mekkoa, joten pitää askarrella itse kotona.

Toisena päivänä matkustin Skytrain+jokilaiva combolla kohti Grand Palacea. Heti ovella huijarigubbe hyökkäsi kimppuun ja koska mulla oli aikaa – ja tässä vaiheessa kova hinku löytää tailorshoppi – lähdin mielelläni katsomaan seisovaa Buddhaa ja pariin rättikauppaan. 2 h ympäri kaupunkia 20 B, oli mun mielestä ihan kohtuullista ja kuski erittäin viihdyttävä. Ehdin Grand Palaceen hikoilemaan ihan hyvin kuitenkin. Oi sitä kimallusta!

Tässä suitsukkeita seisovan Buddhan temppelistä, jonne oli vapaa pääsy.

Kolmantena päivänä pooli session ja pakkausrumban jälkeen, lähdin taas juna+laiva yhdistelmällä (B35 + B18) kohti Wat Arunia ja Wat Pohta. Fiksuna likkana join ison Changin Tha Thien Pierin ravintolassa lounaalla, ennen kiipeämistä Wat Aruniin “hihat” päällä, kovassa helteessä. Otti siis kunnolle. Ja pelotti.

Kolmen bathin lauttamatka takaisin joen yli viilensi ihanasti, ennen Makaavan Buddhan ihailua Wat Pohssa.

Viimoisen paniikkishoppailun jälkeen suuntasin katsomaan Bangkokia muiden matkaajien kommenttien perusteella Baiyoke Towerin baarista ja pyörivältä näköalatasanteelta. Baarin mimmit ihan pikkasen ihmetteli mun ramppaamista ottamaan kuvia valoisan aikaan, auringon laskiessa ja pimeällä. Hyvät oli maisemat, kaunis auringonlasku ja margaritakin oikein makoisa!

Mittaritaksi vei illalla kentälle ja kohti kotia. Kiitos taasen ekstra 15 kilon, pääsin hyvin koneeseen. Valitettavasti jouduin maksamaan lentokenttäveron kentällä (vaikka nykyään ne kuuluu hintaan), mutta se oli se viimoiset 700 bathia se.

Suuri pettymys kentällä oli se, että koska lensin Köpiksen kautta, en saanut ostaa yhtään halpaa tax free viinaa Bangkokista. Suorastaan otti päähän pitkän kaavan mukaan! Voiko typerämpää systeemiä enää olla?? Häh?! Ja hyvät naiset: Älkää menkö mankyyriin tai pedikyyriin kentällä – hyvä kun erottavat sormet varpaista ja kynnet ihosta. Ehdoton nou nou.

No niin, nyt on matkat tältä erää käyty. Masalaskua odotellessa….

Over and out.

Kaikki eivät paikalle päässeet, ja jotkut, kuten Craig and Noelle, tulivat sanomaat jäähyväiset St Johns Roadilla ennen kemuja.

Itse tila: Cohi Loft. Darling Harbourissa sattui olemaan jonkun sorttinen venenäyttely, joten paatteja piisasi. Tämä tila on siis osa Cohi Baria, joka yhdessä Watershed Hotelin kanssa muodosti sen baarikompleksin jossa olin töissä.

Normaalisti yksityisbileistä missään tilassa joutuu maksamaan jotain, tai ainakin pitää kuluttaa barissa tietty summa rahaa. Onneksi entisenä staffilaisena meillä ei ollut minimejä eikä tilavuokraa. Bileporukka oli suomalaisia, englantilaisia ja ausseja + yksi ranskis ja irkku, joten juomapuolesta ei kulutusmielessä tarvinnut huolehtia.

Nick, Hanna, Myriam (aka Frenchie) Michael ja Dan.

Elina, Amos, Paula, Kati ja moi.

Työporukkaa collegelta: Adam, Susi ja Michela.

Kämppiksiä ja kamuja: Neil ja mun kämppikset Pete and Eloise.

Ihanat naiset Anu ja Elina.

Hauskaa oli paparazzin kynsissä Elioisen ja Frenchien kanssa.

Illan baarimikot ja mun lempimiehet hyvässä ja pahassa, Mikey ja Matt. Aina kun kävin tiskillä lasiin lipsahti – hupsista – tuplapaukku.

Ymmärettävistä syistä seuraavan päivän norjankielenkokeesta ei ole valokuvia. Voi luoja mikä kankkunen!

En muista veinkö rinkan pelkästään lipunmyynnin läpi vai myöskin Brittien tullin? Annoin sen kuitenkin tyypille lautalla takaisin, mikä tukisi ajatusta alennuslipusta. Eli Ranskaan asti en ole muistaakseni ujuttanut mitään. Ehkä tyyppi etsi jonkun toisen “muulin” Ranskan päähän.

Niin, tosiaankaan en tiedä salakuljetinko jotain lautalle vai jeesasinko kaveria oikeasti. Pitänee kaivaa joskus matkamuistiinpanot esiin ja katsoa oliko tähän liittyen mitään merkintää. Onko muuten kellään tietoa siitä että saako lautalle (taisi olla Dover – Calais) oikeasti alennusta ilman matkatavaroita?

Tämä oikeestaan esipuheena sille, että kiinnostaisi tietää muiden matkailijoiden artikkelin otsikon mukaisia sattumuksia. Kommentoikaa.

Heh, niin tuli vielä mieleen että samaisella reissulla Gibraltarin kulmilla nukuin bussissa ja heräsin siihen että poliisisetä seisoo edessäni. En unenpöppöröltäni tajunnut oiken mitään ja pollari tsekkasi laukkuni, jonka jälkeen lähti bussista. Istuin tokavikalla penkillä.

Outoa hommassa oli se että poliisit pysäytti bussin ja ne marssi suoraan minun luokse takariviin eikä tsekanneet ketään muuta. Kaverini joka istui toisella puolella näki siis tämän. How weird is that? Ehkä minun näköinen tyyppi oli etsintäkuulutettu jossain aiemmin .

Oli muuten todella rasittavaa hommata noita lentoja. Ensin katottiin halvat lennot Finnairin sivuilta, mutta kun seuraavana päivänä rupesin varaamaan niitä, ne oli jo menneet. Sitten vatvottiin Finnairin, Supersaverin, Travelpartnerin ja eBookersin välillä monta tuntia. Samaan aikaan piti pitää puhelimella yhteyttä perheen eri jäseniin. Lopulta edullisimmat liput löytyi eBookersin kautta. Kello yhdeltä yöllä olikin sitten liput tilattu ja viimein pääsin nukkumaan.

Vinkkinä: Jos lupaudutte varaamaan lippuja jollekin porukalle, kysykää etukäteen heidän henkilötunnukset, ettei tarvitse yöllä herätellä ihmisiä sen takia…

Hotelliksi valikoitui neljällä tähdellä pönkitetty Monte Nelly Bukarestin keskustan tuntumasta. Hintaa tuli 66€/2hh/yö, jota pidän (ainakin vielä) erittäin edullisena.

Edellisistä vastaavan laisista ryhmämatkoista viisastuneena on ohjelma jätetty varsin löyhäksi. Palace of the Parliamentin todennäköisesti pystyy bongaamaan ja Dynamo Bucharestin kotimatsi olisi kiva. Ainoastaan baarikierroksen toteutumisesta olen varma.

Suurin osa ryhmästä viipyy Romaniassa neljä yötä. Itselläni on aikaa kuusi yötä ja ajatuksena olisikin poiketa Bukarestin lisäksi myös Brasovissa. Oikeastaan mitään ei kuitenkaan ole vielä lyöty lukkoon ja siksi tätä tänne naputtelenkin. Eli olisiko jollain kuumia vihjeitä Romaniasta, Bukarestista, Brasovista tai muista mestoista? Hyviä baareja, rock clubeja tahi nähtävyyksiä? Kaikki otetaan ilolla vastaan eikä niin pientä vinkkiä olekaan, etteikö sitä kannattaisi tuohon alle laittaa. Minä kiitän jo etukäteen ja jään kuumeisesti linjoille venaamaan.

Suraavana aamuna oli startti kohti Yasawas – saariryhmaa ja Lonely Planet Fijin Editors Choice resortia:Octopus Resortia. Bussi nouti aamulla ja vei pienelle veneelle, joka $65 hintaan kuljetti 1.5h matkan perille. Octopus Resort Waya saarella oli kaiken hehkutuksen arvoinen.

Pieni, mukava, siisti. Hyvat sangyt ja hyttysverkot, rento meno, upeaa ruokaa ja tarpeeksi ohjelmaa jos halusi tehda muuta kuin makoilla poolilla tai palmun alla rannalla. Dormissa oli 12 sankya, mutta tilaa oli runsaasti, jokaisella oma valo, tuuletin ja yopoyta. Hintaan ($85/yo) kuului suihku- ja rantapyyhkeet seka kolme ruhtinaallista ateriaa paivassa. Keskiviikkoiltana leffan kanssa sai pussillisen popcornia, ja livemusaa soitettiin joka ilta. Eraana aamuna kiipesin (2 h suunta) KauKau vuorelle ihailemaan maisemia, mutta muuten aika meni mukavasti uiden, lueskellen ja snorklaten.

Porukka resortissa oli mukavaa ja yksin ei tarvinnut koskaan kyhjottaa. Torstai iltana meidan vakkariporukka jopa otti ja voitti Quiz nightin ja perjantaiaamu aloitettiin mukavasti shampanja-aamiaisella rannalla. On se elama joskus rankkaa.

Perjantaina oli valitettavasti aika myos jatkaa matkaa seuraavaan saariryhmaan. Yasawa Flyer, $75, vei Mamanucas saariryhmalle ja Beachcomber Islandille, joka on Fijin kuuluisin bilesaari. Saaren kiertaa jalan 10 minuutissa ja dormissa on 100 sankya. Yok! Onneksi olin siella vain hetken, ennen kuin Walu Beach resortin poika tuli veneella noutamaan. Tama lysti maksoi $100 – ja kylla siina mietin, etta miksi minun piti juuri sinne paasta. No, talla sinkkumatkaajan logiikalla olin valinnut saaria jossa voi tehda juttuja, kuten menna vaeltamaan tms. jos kaipaa aktiviteettia, ja jostain syysta olin paattanyt netin perusteella etta Malolo saaren Walu Beach nayttaa hyvalta.

Walu Beach oli mukava paikka, ja jostain syysta sain itselleni buren ($95/yo), eli oman mokin. Ei valittamista siina, mutta koko paikka ja fiilis ja ennen kaikkea ruoka, joka myos taalla sisaltyi hintaan, havisi Octopusille 6-0. Lauantai-illan perinteisen lovo-buffetin jalkeen iski viela jonkun sorttinen ruokamyrkytys. No, pari yota ja paivaa meni Walu Beachilla ihan mukavasti auringossa makoillen ennen kuin oli taasen aika jatkaa matkaa.

Coral Sea Cruises katamaraani vei $73 hintaan Nadin kupeeseen Denaraun satamaan ja bussi edelleen takaisin Nomadsiin illalliselle ja nukkumaan. Seuraavana aamuna klo 7:30 hyppasin Coral Sunin ilmastoituun bussiin ja matka kohti Pacific Harbouris alkoi. 3.5 h myohemmin ja $16 koyhempana saavuin Tsulu Resortiin ($30/yo) ja Arts Villageen Pacific Harbourissa – The Adventure Capital of Fiji. Pari tuntia ehdin nauttia auringosta, ennenkuin saaukko paatti, etta seuraavat pari paivaa sataa vetta.

Huomasin pian, etta kuntosali josta olin innostunut oli kiinni ja etta paikka muutenkin oli hyvin autio. Positiivista oli, etta minulla oli oma 4h huone. Koska tajusin etta kyllastyn hengilta Tsulussa jos vetta sataa vaan kokoajan, buukkasin itseni 2 tankin dyykkireissulle $170 ja White Water Rafting retkelle $275, vaikka budjetti ei olisi sita sallinut. Onneksi paikalle ilmantui Walusta tuttu brittipariskunta ja muutama muu englantilainen, niin oli illoiksi vahan seuraa. Pacific Harbour on nimenomaan paikka josta tehdaan retkia, mutta mitaan kiinnostavaa siella kylassa ei muuten ole.

Beqa (lausutaan Benga) Lagoon kulkee myos nimella soft coral capital of the world, ja sukeltaminen siella oli tosi mageeta. Alunperin minun piti sukeltaa toisen dyykkifirman kanssa, mutta koska he eivat lahteneetkaan sina paivana paadyin Beqa Adventure Diversin veneeseen. Sukellusporukan hehkutuksen jalkeen peruin oitis raftingin ja lahdin myos seuraavana paivana sukeltamaan Beqa Adventure Diversin kanssa shark feeding divelle (mammalle terkkuja!). Hinta oli normaalisti $200, mutta jostain syysta maksoin vain $160 – ei valittamista. Kahden sukelluksen aikana nahtiin kymmenia haita, ja toisella sukelluksella noin 12 bull sharkia. Oli aikas jannaa, eika pelottanut yhtaan! Ainut hetki kun pelotti, oli kun porukka surface intervallilla alkoi oksentamaan veneessa kovan merenkayynin takia. Olin kiltisti ottanut matkapahoinvointipillerit, mutta kun toinen oksentaa syliinsa siina vastapaata ja lemu kantautuu nenaan, niin….

Coral Sun bussin piti noutaa minut to-aamuna kohti lentokenttaa, mutta kas kas, unohtivat. No, ei hataa, paikallisen Lautoka Expressin kyytiin hintaan $9,30. 3.5h matkalla pysahdyttiin Sagatokassa ihailemassa paikallista menoa, mm. bussiaseman vessaa, joka kovasti muistutti Kiinasta. Bussissa katsottiin ajankuluksi Titanic-elokuvaa pienesta telkkarista. Onneksi bussin 5-rinnakkain penkit eivat olleet ihan taynna, koska meikalaise koivet eivat olisi mahtuneet niihin valeihin. Tässä Nadin bussiasema.

Viisi tuntia ilmassa kohti Sydneya, ja kotona taasen!

Etta semmosta Fijilla. Kuvia tulee kunhan paasen joskus omalla koneella nettiin.

Vinaka – over and out.

Jaetulle ykkössijalle pääsivät jyväskyläläisten Ilkan ja Tonin piirrustukset. Tonin piirrustusta kuvattiin parhaaksi, mutta yhtä hyvänä pidettiin Ilkan piirrosta, sillä Rekolan jengi ON välillä vähän pelottavaa… ihailtavalla tavalla.

Toiselle sijalle pääsi tuntemattoman taiteilijan teos, joka oli tuomariston mielestä sopivan kakofoninen, mutta ihmeen harmoninen kuvaten näin loistavasti kellunnan perustunnelmaa:

Kolmannelle sijalle nousi Helenan piirros, jota yksi tuomariston jäsenistä kuvasi seuraavalla tavalla: “Jokiveden salmonella tai mikä lienee, mutta taidolla ja tunteella piirretty anyway.”

agastbrooklyn, lokakuun 20 ja 21
D.u.m.b.o art under the bridge festival, syyskuun 28, 29,30

Ajatuksena oli viettää frendin kanssa pari päivää jossain lyhyen lentomatkan päässä ja Varsovaan päädyttiin. Viimeisimmästä vierailustani kaupungissa oli kulunut jo kahdeksan vuotta ja Stalinin hammasta lukuun ottamatta mesta näytti aika erilaiselta. Tai no vanhakaupunki, tai se mitä liittoutuneilta jäi tuhoamatta, oli edelleenkin pystyssä. Muuten keskustaa näyttää nykyään hallitsevan pilvenpiirtäjät. Toki niiden välistä tarkoilla silmillä ja kohtalaisella mielikuvituksella varustettu turisti pystyy aikamatkaamaan solidaarisuuden jäljille.

Majapaikaksi valikoitui Oki Doki Hostel. Tähän vaikutti mestan hinta, sijainti ja positiiviset kommentit tuttavilta. Ja hyvä mestahan se olikin. Juuri sellainen loppuun asti viilattu matkamiehen tukikohta. En näin äkkiseltään keksi mitään mitä voisi palveluvalikoimaan lisätä. Perusetin lisäksi mieltä lämmitti ilmaiset nettipäätteet ja Wireless Local Area Network sekä valmiiksi edullisen baarin happy hour-tarjous; kaksi stobea hintaan 6 zlotya (1€ = 3,8096PLN). Jos on kuitenkin liikkeellä viikonloppuna, niin kannattaa tsekata Novotelin, Inter-Continentalin ja kumppaneiden hinnat. Esimerkiksi heinäkuun lopussa ensin mainittu tuuditti viikonloppuöinä turisteja uneen hintaan 68€/2hh.

Saavuimme Varsovaan aamupäivällä ja kun Oki Dokin check-in-aika ei ollut vielä alkanut, jätimme kamamme säilytykseen ja jalkauduimme kaupungin kuumille kaduille.

Varsovaan tutustuu melko mukavasti jalan… ainakin keskusta-alueeseen. Helteestä huolimatta, tai juuri siksi, vanhakaupunki pursusi turisteja ja onneksi myös terasseja. Usein vastaavat turistikeskittymät hinnoittelevat tuotteensa muita alueita huomattavasti korkeammalle, mutta Varsovan vanhassa kaupungissa ainakin olut ja safka olivat mielestäni ihan ookoo hintaisia. Toki halvempaakin settiä on tarjolla, mutta mitään överikiskontafeelistä ei jäänyt.

Tovi myöhemmin tarkat silmät havaitsivat Wistan vastarannalla biitsin ja siellä köllöttelevät ihmiset. Kelihän oli mitä loistavin rantalomaan, joten kaupan kautta sinne. Perille saavuttuamme huomasimme kuitenkin kaukaa hyvältä näyttäneen siivun olevan todellisuudessa melko vaatimaton ja auringonpalvojienkin vähintään erikoisia. Rantaloma jäi siis melko lyhyeksi ja kun kellokin alkoi lähestyä viittä, zippailimme takaisin Oki Dokille.

Valmistautuminen Varsovan torstaiyöhön kävi suihkun ja jo aiemmin mainitsemani Oki Doki Baarin happy hourin kautta. Mitään nuotteja ei ollut, sillä ne olivat jääneet kotiin. Muutaman terassin jälkeen päädyimme kuitenkin Foksal-nimiselle kadulle joka majoittaa useita anniskeluravintoloita. Ihan perussettiä ja mukavaa seutua.

Vaikka baarit ovat Varsovassa auki myöhempään kuin Helsingissä, ei päätäni juurikaan kivistänyt kun singahdimme aamupäivällä kohti Arkadia Shopping Centeriä tarkoituksena hieman shopauttaa. Samaa ei tosin voi sanoa matkakumppanistani joka lähes pökertyi Carrefourin pakastealtaan ääreen. Syynä tosin saattoi olla myös nestevajaus, sillä keli jatkui edelleen helteisenä. Tätä teoriaa puoltaa myös se, että juotuaan kolme pullollista mehujuomaa voimat palautuivat.

Shopauttelu ei hyvästä valikoimasta ja edukkaista hinnoista huolimatta oikein hotsinut. Liekö syynä ollut hinku ulkoiluun? Päämäärätön vaellus ympäri kaupunki siis jatkui ja tällä kertaa nesteytyksen tärkeyttä unohtamatta.

Illalla poikkesimme jälleen Foksalilla jossa oli perjantaista johtuen erittäin runsaasti jengiä nauttimassa alkoholista, seurasta ja lämpimästä illasta. Meidän iltamme ei tosin jatkunut kovin myöhään, sillä lauantaiaamuna oli aikainen herätys aikaisesta lennosta johtuen.

Vaikka tulimmekin lentokentältä kaupunkiin bussilla numero 175 (pummilla), niin takaisin päin menimme taksilla. Ja taas kerran voi todeta suomalaisten tolppa-apinoiden hinnoittelun olevan kosmista! Puolalaisen virkaveljen kyyti maksoi 21 zlotya ja mittari meni päälle ja matka taittui ilman mitään säätöä. Minun on hyvin vaikea ymmärtää kuinka esimerkiksi Helsingissä 1,5 kilometrin matkasta joutuu maksamaan 11€ (la-su yö). Kaupanpäälle joutuu vielä kuuntelemaan jotain järjetöntä lässytystä. Nehän toimittavat hevosen virkaa! Olisivat edes hiljaa!

Yhteenvetona sanottakoon, että matka oli kiva ja Varsova kohteena mukava parin päivän pyrähdykselle. Ja taas huomasi miten tuollainen parin päivänkin poistuminen arkirutiinista ja ympäristön vaihtaminen virkistävät mielen. Oikein suositeltavaa jos huomaa pinnan kiristyvän, tylsyyden valtaavan tai yllättää itsensä funtsimasta “mitäköhän sitä tekisi”. 

Kuitti.